Miessakit ry:n toiminnanjohtaja Tomi Timperi kuvaa blogissaan ihmisyyden ymmärtämisen suhdetta lähisuhdeväkivaltatyön kehittymiseen – ja peräänkuuluttaa tästä opiksi ottamista.
Yhteiskunnassamme on viriämässä uudenlaista, nykyajan kaipaamaa ymmärrystä ihmisyydestä. Aikuisuuteen nojaava johtajuus esimerkiksi hyvinvointityön kehittämisessä on yhä arvostetumpaa. Siten myös lähisuhdeväkivaltaa, sen syntyhistoriaa ja tuloksellista ongelmanhoitoa on tarvittavalla syvyydellä opittu käsittämään. Nykyään tiedetään jo laaja-alaisesti sekin, ettei sukupuoli ohjaa väkivaltaiseksi, ja että ongelman kehittymiseen ja ilmenemiseen liittyy merkityksellisiä yleisinhimillisiä ja sukupuolierityisiä piirteitä – kuten ihmisyyteen ylipäätään. Ymmärryksen kasvun vaikutus on huomattava; lähisuhdeväkivaltaongelmaa osataan kohdata ja hoitaa. Nyt tarvitaankin tähän perustuvaa laaja-alaista ammatillista perus-, täydennys- ja jatkokoulutusta.
Kehityksen taustalla on ollut lukuisia hyviä kampanjoita, joiden myötä aiheesta on käyty yhä laajempaa ja avoimempaa, monet tabut rikkovaa keskustelua. Suurin mullistus koettiin, kun ammatillista työtä oli tehty sen verran pitkäjänteisesti, että voitiin osoittaa väkivaltaisen ihmisen kärsivän syvästi omista teoistaan ja haluavan muutosta. Tämä johti siihen, että väkivallattomuuteen pakottamisen tilalle tuli oman väkivaltaisuuden tutkiminen ja sitä kautta vahvuuden löytäminen rakentavampaan kanssakäymiseen.
Arvostankin kovasti niitä organisatorisia ja työmuotopoliittisia itsetutkiskeluja, jotka ovat johtaneet rohkeuteen uudistua. On iso kasvun paikka kyetä asettamaan omat ambitiot tarkastelun alle pääkohderyhmän hyvinvoinnin varmistamiseksi. Samalla arvostan kovasti myös niitä tahoja, jotka uskaltavat astua esiin osaamisensa kanssa tietäen, että tähän hyvin arkaan aihekenttään liittyvän ammatillisen tiedon vastaanottaminen on monasti vielä vaikeata.
Mitä voimme tästä oppia? Elämme juuri nyt ehkä syvintä, monilta osin ikävintä vaihetta eräänlaisessa loukatuksi tulleiden vallankumouksessa. Sinänsä hyvän ja tärkeän puhumisen kulttuurin vahvistuminen, sekä mediasidonnainen yhteiskuntarakentaminen mahdollistavat kuitenkin samalla julkisen revanssin hakemista kaikessa. Tämä ilmiö hidasti pitkään lähisuhdeväkivaltaongelman asianmukaista kohtaamista. Ja juuri nyt se näkyy koulumaailmassa, erokriiseissä, yksilön oikeuksissa, työyhteisöissä, ja niin edelleen. Tarvitaankin lisää rohkeutta julkiseen aikuisuuden puolustamiseen, sillä usein käy niin, että ihminen joutuu ojasta allikkoon tällaisessa pyrkimyksessä.
Peräänkuulutan siis yhä syvempää kulttuurimuutosta, jossa kaikkien kaipaama johtajuus ja aikuisuus luodaan uudestaan nyky-yhteiskunnan tarvitsemaan muotoon. Sielullisesti liiaksi haavoittuneiden ja siksi tahtomattaan keskeneräisen arvostelukyvyn omaavien ei tule kuitenkaan antaa yksin johtaa tätä kulttuurimuutosta. Ennen kaikkea se tulee tehdä – uhri- ja tekijäkokemuksista ammentaen – ihmisyyden perustaa ymmärtävien naisten ja miesten yhteistyönä. Sellaisten, jotka hakevat tärkeimmät voimavaransa itsestään ympäristöään syyttämättä. Sellaisten, jotka kykenevät vuorollaan seisomaan aikuisina kipuilevien kanssaihmistensä tukena, ja vuorollaan ottamaan tukea vastaan. Kukaan meistä ei yksin ole tällainen superihminen, mutta yhdessä me voimme sellaiseen perustaa.
