Aikansa eläneiden, rapistuneiden ja toimimattomien roolien mureneminen tapahtuu hitaasti. Väkivaltaa Kokeneet Miehet -hankkeen käynnistymisen yhteydessä on ollut kiinnostavaa kuunnella, miten hyvinvointipalveluja tarjoavat tahot käsittelevät miesten hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä.
Halusimme tai emme, jokainen meistä on maustunut historiasta, asenteista ja uskomuksista koostuvassa marinadissa. Tämän olen viime aikoina todennut useammassa eri tilanteessa. Lukuisat eri toimijat ja tahot hokevat samaa mantraa. Miehet eivät puhu. Miehet eivät hakeudu avunpiiriin. Miehet haluavat pärjätä yksin. Miehet eivät osaa puhua tunteista. He eivät halua osoittaa haavoittuvuuttaan. Joidenkin miesten kohdalla nämä hokemat varmasti pitävät paikkaansa. Pahoin pelkään, että me ihmissuhdetyötä tekevät ammattilaiset olemme eturintamassa siinä joukossa, joka ylläpitää vanhentunutta kuvaa siitä, miten miehet näkevät itsensä tänä päivänä, millaista apua ja mihin elämäntilanteisiin he sitä haluaisivat saada.
Mikäli selitys miesten vähyydelle monissa hyvinvointipalveluissa nojaa vanhoihin selityksiin suomalaisten miesten perusluonteesta, olemme huteralla pohjalla. On päivänselvää, että osa miehistä on sisäänpäin kääntyneitä, hiljaisia ja varautuneita puhumaan vaikeista asioista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita kaikkien miesten olevan tällaisia, tai vastaavasti kaikkien naisten olevan tämän peilikuvia. Tämä ei myöskään tarkoita, etteikö hiljaisella ja sisään päin kääntyneellä miehellä olisi tarve ja halu puhua.
Syyt miesten vähyydelle erilaisissa sosiaali- ja hyvinvointipalveluissa ovat moninaiset. On siis syytä keskittyä sellaisiin syihin, joihin me itse voimme vaikuttaa. Asenteet ja uskomukset ovat tällaisia.
Miesten kokema väkivalta ja varsinkin sen seuraukset miehen hyvinvoinnille on yksi asenteiden ja uskomusten runsaasti värittämä teema. Hyvin tiedetään, että moni mies kokee väkivaltaa elämänsä aikana. Kuitenkin tutkittua tietoa väkivallan vaikutuksista miesten hyvinvointiin on vähän saatavilla. Tutkitun tiedon puute, perinteinen mieskuva yhdistettynä ammattilaisten asenteisiin ja miesten itsensä ylläpitämään mieskuvaan aikaansaavat vallitsevan tilanteen, jossa koko laaja yhteiskunnallinen ilmiö jää osittain taka-alalle. Miehet itse kyllä puhuvat väkivalta kokemuksistaan, mutta toteavat hyvin todennäköisesti lakoniseen sävyyn, että turpaan tuli mutta mitä sitten. Väkivallan oletetaan kuuluvan miesten elämään, mutta sen seurauksista on parempi vaieta. Tästä syystä ammattilaisen kohdatessa miehen, olisi syytä nähdä vaietun ilmiön taakse ja uskallettava ottaa asia puheeksi.
Työskentelin aiemmin Suomen suurimmassa traumatologian päivystysyksikössä. Työssäni kohtasin kaikenlaisen väkivallan kohteeksi joutuneita ihmisiä, suurin osa heistä oli miehiä. Lähes puolet viisitoista vuotta täyttäneistä miehistä on kokenut fyysistä väkivaltaa elämänsä aikana. (Lähde: Tuhansien iskujen maa) Joku oli saanut nyrkistä, toinen polven nenään ja sen jälkeen potkittu ilmat pihalle, joku oli valeltu bensiinillä ja sytytetty tuleen. Yksikkö hoiti heidän vammansa ja ensimmäisen kriisituen ammattitaidolla. Haavat tikattiin, murtumat kipsattiin ja mukaan annettiin haavanhoito-ohjeet ja kontrolliaika. Kyllähän mies kestää ja selviää eteenpäin. Eihän se kuitenkaan halua jutella. Parempi siis olla tarjoamasta keskustelutukea. Mustan silmän vaalentuessa takaisin ihon väriseksi on myös traumaattinen kokemus korjaantunut miehen sisältä automaattisesti. Toki pitää aina huomioida myös työn hektisyys. Se asettaa rajat sille, mitä kaikkea ammattilaiset ehtivät ja kykenevät tarjoamaan.
Työskentelin aiemmin vuosia myös akuuttipsykiatrian suljetulla osastolla. Suurin osa suljetun osaston potilaista on kokenut elämässään väkivaltaa; fyysistä, psyykkistä tai seksuaalista. Vakavien mielenterveydenhäiriöiden, skitsofrenian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön, taustalla on usein väkivaltainen ja traumaattinen kokemus. Auttamalla väkivaltaa kokeneita voimme ehkäistä ja lievittää sairastuneiden oireita, puhumattakaan traumaattisten ja väkivaltaisten kokemusten aiheuttamien lievempien mielenterveyden häiriöiden lievittämisestä ja ehkäisemisestä. Kaikista psykiatrisista aikuispotilaista suurin osa oli kokenut fyysistä väkivaltaa. Noin kolmasosa oli raiskattu, ja eräässä tutkimuksessa 63 % oli partnerinsa pahoinpitelemä ja 46 % kotona asuvista oli joutunut perheen jäsenen väkivallan kohteeksi. Noin joka kolmas naisista oli raiskattu ja joka neljäs miehistä oli joutunut seksuaalisen väkivallan kohteeksi. (Lähde: http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/schulman206.htm)
Se, miten väkivalta ihmiseen vaikuttaa, on yksilöllistä. Mitä useammin, tunkeutuvampia ja jatkuvampia kokemukset ovat, sen voimakkaammat ja laajemmat ovat siitä yksilölle koituvat ongelmat. Joillekin väkivallan kohteeksi joutuminen ei aiheuta minkäänlaisia ongelmia. Kuitenkin suurin osa miehistä kantaa tapahtunutta mukanaan lopun elämäänsä, osoitti hän sitä tai ei. Ikävien asioiden kieltäminen, patoaminen ja peittely eivät tunnetusti johda hyvään lopputulokseen. Tosiasioiden kieltäminen ei tee kenestäkään vahvaa. Kieltämisen ja puhumattomuuden kulttuuri on aiemmin ollut suomalaisen miehen normi. Onneksi tavat muuttuvat ja stereotypiat romuttuvat. Tänä päivänä miehelle löytyy muitakin malleja kuin metsässä jurottava tuppisuu, joka kantaa itse omat ongelmansa ennenaikaiseen hautaan.
Tästä muutoksesta Miessakeissa on kokemusta kahdenkymmenen vuoden ajalta. Mies puhuu, kunhan hänelle annetaan siihen tila ja mahdollisuus. Näitä ei väkivaltaa kokeneille miehille ole aiemmin ollut tarjolla. Tästä syystä Miessakit ry on aloittanut RAY:n tuella hankkeen Väkivaltaa Kokeneet Miehet. Hanke ottaa vastaan miehiä, joilla on rohkeutta myöntää, että väkivalta jättää jälkensä ihmiseen oli hänellä kivekset tai ei.
Teksti
Jussi Pekkola
hanketyöntekijä
Miessakit ry / Väkivaltaa Kokeneet Miehet
