Väkivaltatyöntekijämme Jussi Pekkola pohtii blogissaan miesten kokemaa katuväkivaltaa.
Helsingin sanomat nosti Naisten päivänä 8.3. 2019 keskusteluun naisiin kohdistuvan lähisuhdeväkivallan. Juttua varten kolme tunnettua naista meikattiin pahoinpidellyn näköisiksi, ja he liikkuivat julkisilla paikoilla seuraten miten heihin reagoidaan. Tempaus mietitytti minua, ja esitin työpaikan kahviossa kysymyksen: Kiinnittäisikö kukaan huomiota mieheen, joka kulkisi julkisella paikalla kasvot pahoinpidellyn näköiseksi meikattuna? Kollegani tiesi tapauksen, jossa miestä ei oltu meikattu, vaan hänet oli oikeasti pahoinpidelty ihan perinteiseen tapaan nakkikioskilla. Alla pienet sievät, tapahtuma-aikana alkuilta ja tilanteena jonossa eteen kiilaava ihminen. Huoleni ihmisten välinpitämättömyydestä oli turha, sillä kyllä ihmiset huomioivat myös rusikoidun miehen.
Katuväkivalta on miesten yleisimmin kohtaama todennettu väkivallan muoto. Poliisi kirjaa vuosittain noin 30 000 pahoinpitelyrikosta. Miesten osuus uhreista on noin 60 %. Mitä vakavammasta rikoksesta on kyse, sen todennäköisemmin uhri on mies. Törkeissä pahoinpitelyissä ja tapon yrityksissä miesten luku on liki 80 %. Henkirikoksissa miesten osuus on noin 70 %. Eri syistä johtuen näiden rikosten uhrit ovat hiljaa. Viimeisimmässä kategoriassa syy on ilmeinen.
Aiemmassa työssäni Töölön tapaturma-asemalla kohtasin monia katuväkivaltaa kokeneita miehiä. Pää paketissakin osa miehistä piti tiukasti kiinni heille määritellystä roolista. ”Ei tässä mitään”. ”Näitähän sattuu”. ”Ei tästä jää muuta jälkeä kuin lytyssä oleva nenä tai päälaen yli ulottuva arpi”.
Nykyisessä työssäni Väkivaltaa Kokeneissa Miehissä olemme yrittäneet tavoittaa katuväkivallan kokijoita – kohtalaisen huonolla menestyksellä. Näyttäisi siltä, että miesten on helpompi puhua parisuhdeväkivallasta. Kolmessa vuodessa olemme tavoittaneet noin 200 miestä, joista suurin osa on hakeutunut keskusteluavun pariin juuri parisuhdeväkivallan vuoksi. Tämä väkivallan muoto on usein pitkäkestoista sekä kokonaisvaltaista ja siksi ehkä syy hakea apua. Silti moni Töölössä hoitamani mies vammautui katuväkivallan seurauksena eliniäkseen.
Syitä turpaan saannille on monia. Kyseessä voi olla huono tuurikin, mutta yksi syy myös on huono itsetunto. Riskiä sisältäviin tilanteisiin mennään liian varoen tai vaihtoehtoisesti ylimitoitetun rehvakkaasti. Mahdollinen riidanhaastaja haistaa tällaiset miehet. Itsetunto voi olla niin huono, että mies ottaa mieluummin turpaan kuin pakenee paikalta. Toinen selitys on ainakin liian pitkä katsekontakti – tuijotus on ihoton kosketus. Tilanne voi syntyä myös liian hätäisestä katseen pois käännöstä: ”Mikäs minussa on vikana?”. Joillain ihmisillä taas kyky lukea muiden ilmeitä ja eleitä on heikompi. Siksi he eivät edes huomaa ajautuvansa tekemisiin riidanhaastajan kanssa, ennen kuin on liian myöhäistä.
Mutta palataan vielä nakkikioskilla turpaansa saaneeseen mieheen. Hän matkasi tapahtuneen jälkeen bussilla sairaalaan paikkauttamaan itseään. Bussissa matkasi lapsi vanhempansa kanssa. Lapsi oli kiinnittänyt huomiota verta valuvaan mieheen ja kysynyt vanhemmalta, miksi setä vuotaa verta. Aikuinen oli todennut, että ”Setä on törttöillyt”. Vastaus on mielestäni yksi iso syy siihen, miksi väkivaltaa kokeneet miehet vaikenevat.
Jossain toisessa väkivaltarikoksessa tällainen lähestyminen olisi törkeää uhrin syyllistämistä. ”Mitäs joit alkoholia ja liikuit paikoissa, joissa väkivaltaa yleisimmin tapahtuu?”. Selitys miesten vaikenemiselle voi siis olla häpeä. Yhteiskunnalta ei empatiaa juuri heru, vaikka turpaan tulisi täysin sattumanvaraisesti tai vailla omaa syytä. Viesti on, että mies on sukupuolensa määrittämänä lähtökohtaisesti itse väkivaltainen. Jos mies on kaupan päälle humalassa niin vastaavasti oletetaan, että mies on kerjännyt itse vaikeuksia aukomalla päätään.
Jussi Pekkola, Väkivaltatyöntekijä
Miessakit / Väkivaltaa kokeneet miehet
