Arkistoistani löytyi kymmenen vuotta vanha julkaisu yo. otsikolla. Nyt koronapandemian aikana lähimmäisvastuu onneksi kiinnostaa meitä paljon enemmän kuin vuosikymmen sitten. Finanssikriisi ei muistaakseni vaikuttanut meihin suomalaisiin lainkaan samoin kuin tämä päällä oleva tilanne.
Artikkelissani pohdin yksilön vastuita toisia ihmisiä kohtaan, mutta myös yhteiskunnan eri sektoreiden toimintavastuita ja –tehtäviä. Nyt nämä ajatukseni tuntuvat hyvin ajankohtaisilta, koska ihmisillä on nyt kokemuksellista tietoa siitä, mitä lähimmäisvastuu oikeasti tarkoittaa. Kymmenen vuotta sitten elimme aikaa, jossa ilmapiiri suosi individualistista oman edun tavoittelua.
Tässä artikkelini lopusta pätkä, joka kannattaa lukea tämän päivän kontekstissa.
”Tiedämme, että tälläkin hetkellä on joidenkin laskelmien mukaan jopa yli 100 000 nuorta ilman työ- tai koulutuspaikkaa. Mutta kuinka moni heistä on sen lisäksi vailla harrastus- tai vapaaehtoistoiminnan tarjoamaa mahdollisuutta rakentaa henkilökohtaista sosiaalista ja kulttuurista pääomaa tai mahdollisuutta tuntea itsensä tarpeelliseksi ja merkitykselliseksi henkilöksi? Entä syrjäytyneet keski-ikäiset miehet tai juuri eläkkeelle jääneet ikäihmiset?
”Ei ole kysytty”, on yksi yleisimmistä vastauksista, kun ikääntyneiltä kysytään, mikseivät he osallistu vapaaehtoistoimintaan. Pitäisikö kysyä useammin, pitäisikö etsiä tarmokkaammin?
Vapaaehtoisjärjestöt ja -toimijat tekevät jo nyt valtavasti työtä lähimmäisvastuunkin saralla. Onkin vaikea esittää lisävaatimuksia kolmannelle sektorille, jos sen resursseja ja merkitystä yhteiskuntamme hyvinvoinnin kokonaisuudessa ei ymmärretä kunnolla eikä siten lisätä sen toimintamahdollisuuksia.
Yhteiskuntapoliittisilla päätöksillä voidaan monin tavoin parantaa mm. järjestöjen taloudellisia toimintaedellytyksiä – kunnat voivat rakentaa tasaveroisempaa ja pitkäjänteisempää kumppanuutta järjestöjen kanssa, verotusta voidaan yksinkertaistaa ja sääntöjä selventää yleishyödyllisten yhteisöjen osalta ja järjestöjen varojen keräämistä voidaan tukea sekä verotuksellisin että muin keinoin – avustuksista ja toimintatuista puhumattakaan.
Etsiminen ja löytäminen varmasti tehostuisivat kansalaisjärjestökentän toimintaedellytyksiä parantamalla. Itse en sulkisi pois sellaistakaan mahdollisuutta, että vapaaehtoistoiminta ja siihen tutustuminen määriteltäisiin kansalaisvelvollisuudeksi, koska sen hyödyt yksilöille, yhteisöille ja yhteiskunnalle ovat niin suuret ja vastaansanomattomat.
Kouluissa on jo työharjoittelu, miksei voisi olla vapaaehtoistoiminnan kursseja pakollisina ja vapaaehtoisina? Tai miksei ajatella niin radikaalisti, että parasta maanpuolustusvelvollisuuden osoittamista olisi muutaman kuukauden ”vapaaehtoispalvelu”?
Suomalaisesta privatisoituneesta ja eriarvoistuneesta yhteiskunnasta puuttuu tätä nykyä kansalaisia yhdistäviä yhteisiä kokemuksia ja velvollisuuksia, jotka ovat hitsanneet suomalaisiin ”kaveria ei jätetä hengen”, mikä tietysti on ollut lähimmäisvastuun jossakin määrin äärimmäinen muoto.
Nyt ei onneksi tarvita ääritekoja, vaan eettistä velvollisuudentuntoa ja sosiaalista omaatuntoa, joka saa yksilön kysymään: ”mitä minä haluan, voin, osaan, kykenen, tunnen ja mitä minun täytyy tehdä yhteiskunnan – eli lähimmäiseni – hyväksi?”
Yhteiskunnan – sen kaikkien sektoreiden ja varsinkin päättäjien – pitäisi tarmokkaammin tehdä mahdolliseksi tuo yksilön lähimmäisvastuun osoittaminen vapaaehtoistoimintaa vaikkapa edellä mainituin keinoin tukemalla.”
Lähimmäisvastuu Suomessa – ketä kiinnostaa? -julkaisu löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta tästä linkistä.
Jk. Suosittelen julkaisuun tutustumista, sillä kirjoittajina ovat myös Miessakkien valtuuston ex-puheenjohtaja Pentti Arajärvi ja muuan Sauli Niinistö (julkaisun painovuonna taisi vielä olla ”puolivallaton poikamies”).
