Kun mies ikääntyy hän huomaa harmikseen, että vaikka olisi elänyt minkälaisen elämän tahansa, niin tulee arvioiduksi vanhentuneella arviointikriteeristöllä. Oman sukupolveni eli viisikymmentäluvun lopulla ja kuuskytluvun alussa syntyneet miehet ja osin naisetkin elävät juuri nyt murrosvaihetta, jossa he yhtäkkiä huomaavat olevansa nuorempien silmissä samanlaisia kuin edeltävät suuret ikäluokat tai jopa sitä edelliset sodankokeneet ikäluokat.
Se tuntuu todella väärältä varsinkin niistä, jotka ovat kokeneet eläneensä hyvin eri tavoin elämänsä kuin nuo edeltävät sukupolvet. Tähän asti mielikuvatkin ovat pitäneet meitä ”nuorina”, koska suuret ikäluokat dominoivat niin vahvasti valta-asemia niin politiikassa, mediassa, järjestöissä kuin yrityselämässäkin. Vielä viime vuosinakin olen huomannut olevani esimerkiksi joissakin asiantuntijatehtävissä tai järjestöissä ”se nuoren polven edustaja”.
Käytännössähän meidän sukupolvemme ohitettiin monissa organisaatioissa kokonaan, kun meitä kymmenen vuotta vanhemmat johtajat jäivät eläkkeelle. Joissakin järjestöissä ja yhdistyksissä on nähty sekin, että hyvin aktiivinen toiminta on jouduttu lakkauttamaan, kun nuorempia sukupolvia ei ole osattu houkuttaa mukaan. Jokaisella suku- tai ikäpolvella on oma kohtalonsa, johon he itse eivät voi vaikuttaa kuin osittaisesti. Siksi puhummekin ”yhteiskunnallis-historiallisista sukupolvista”.
Itse en kuitenkaan nyt kirjoita vain tästä, vaan paljon kiinnostavammasta asiasta eli siitä, miten nuo sukupolvikokemukset ja niiden kanssa joko ristiriidassa tai sopusoinnussa olevat sukupolvimielikuvat voitaisiin ymmärtää paremmin. Yksilön kannaltahan olisi hyvä, että hän voisi vapautua sekä negatiivisista kokemuksista että mielikuvista elääkseen ainutlaatuisen elämän omine aivan itse tehtyine valintoineen. Sosiologina en tietenkään usko, että tähän kukaan voisi päästä, mutta on se silti hyvä tavoite.
Mitä siis oivalsin Irwinistä ja Matti Johannes Koivusta? Kuunnelkaa kummankin tulkintoja samoista Vexi Salmen sanoittamista kappaleista, niin ymmärrätte varmasti tekin.
Selitän kuitenkin itselleni asian vähän tarkemmin. Sosiaalipsykologi Antti Eskola, jonka kutsuin aikoinaan joihinkin Miessakkien seminaareihinkin esiintymään hänen kirjoitettuaan uskosta – hänen ”vaatimattomasta uskostaan”. Myöhemmin tapasimme myös muutaman kerran hänen kirjoitettuaan oivaltavasti myös vanhenemisesta. Viimeisimmässä kirjassaan hän palasi ikuisuusaiheeseensa eli mielikuviin ja niiden voimaan. Kiinnostavaa oli, että Eskola vastusti mm. kulttuurimme liiallisia ”terveellisyysmielikuvia”, joiden hän koki ahdistavan vanhaa miestä ja hänen vapaita valintojaan oman elämänsä suhteen.
Itsehän olen ”väittänyt” mm. väitöskirjassani, että (ruumiillinen) kokemus tai toisin sanoen merkityksellinen kokemus on yleensä tietoa (ts. ”oikeita mielikuvia”) vahvempi selittäjä ihmisten käyttäytymiselle. Eskolakin siis todisti puolestani taistellessaan näitä ”oikeita mielikuvia” eli siis myös nykytiedettä vastaan silloin, kun hän katsoi oman kokemuksensa olevan merkityksellisempi hänelle itselleen. Punaviinilasillinen ja hyvä ruoka merkitsivät hänelle enemmän kuin merkityksetön ”jumppa” tai elämän ylenmääräinen kontrollointi, jota olisi pitänyt noudattaa ollakseen yhteiskuntakelpoinen eläkeläinen.
Tästä voisi jatkaa vaikka kuinka, ja jatkankin myöhemmin, mutta palaan tämän blogini oivallukseen siitä, miten oma kokemus itsestä ja sukupolvestaan saattaa olla jyrkässä ristiriidassa sen yhteiskunnallisen tai kulttuurisen sukupolvimielikuvan kanssa, joka meistä synnytetään. Koronakaranteenin aikana tämä muuten konkretisoitui hyvin siinä, miten suurten ikäluokkien eli yli 70-vuotiaiden elämää haluttiin heidän tahtonsa vastaisesti rajoittaa. Minäkin luin somesta keski-ikäisten lasten vuodatuksia, joissa he tuskailivat ”kurittomia vanhempiaan”, jotka eivät osaa elää niin kuin tuon ikäisten tulisi elää muutenkin. Minulle taas oli päivänselvää, ettei tuo sukupolvi suostu nuorempiaan kuuntelemaan. Eivät he kuunnelleet vanhempiaankaan. Pakko on tietysti hyvä opettaja, mutta vaikeaahan se oli.
Oivallukseni siis syntyi kuunnellessani Matti Johannes Koivun sovituksia Antti Hammarbergin ikivihreistä rallatuksista, joita pidettiin aikanaan rienaavina. Ja siltä ne kuulostivatkin Irwinin esittäminä. Nuoren polven edustaja oli kuitenkin löytänyt esittämistavan ja sovitukset, joita kuunnellessa itku ei ollut kaukana. Miten koskettavat sanat näissä lauluissa onkaan! Kuinka pelkkä esitystapa tekee samasta tekstistä aivan toisenlaisen?
Tämä ei silti ole se perimmäinen oivallukseni, vaan se, että ehkä Irwin ja Vexi halusivat jo silloin seitkytluvulla saada aikaiseksi saman kokemuksen ja mielikuvan kuin minä sain vasta nyt viitisenkymmentä vuotta myöhemmin? Että minä ja me olisimme voineet löytää sanoista ja sävellyksistä tuon saman herkän sanoman, jonka nuoren polven edustaja osasi sieltä nuottivihkoista kaivaa esille?
”Aika ei ollut kypsä” näille herkille tulkinnoille silloin omassa nuoruudessani. Ja minäkin pidin Irwinin esityksiä edellisten sukupolvien juttuna, jotka eivät enää puhutelleet minua. Minä ymmärsin paremmin Ismo Alangon, Martti Syrjän, Hessu Salon tai J. Karjalaisen sanat ja sävelet – ja esitystavan.
Voisimmeko kuitenkin joskus – silloin tällöin – nähdä välähdyksen toisen ikäisten sukupolvikokemukseen, kuten itse luulin ymmärtäneeni kuunnellessani Koivun Irwin tulkintoja? Itsekkäästi ajattelen, että olisi kiva, jos minut nähtäisiin edes oman sukupolveni edustajana, kun tästä vielä vanhenen. En siis odota, että meidät voitaisiin ymmärtää yksilöinä, mutta toivoisin, etteivät vanhenevat ikäluokat muutu eläkkeelle siirtyessään ”harmaaksi massaksi”, joka on aina ollut samanlainen ja sellaisena pysyykin.
Olen itsekin yrittänyt suhtautua suuriin ikäluokkiin aivan toisin kuin sitä edeltäviin ikäluokkiin myös vanhoina ihmisinä. Ajattelen, mitä he ovat elämässään kokeneet ja miten he ovat näitä kokemuksiaan tulkinneet. Tässähän me muuten kaikki olemme samanlaisia, sillä sukupolveamme emme voi valita, vaan joudumme sen sukupolvikokemuksemme kanssa elämään, halusimmepa tai emme.
Sen kanssa me kaikki olemme jollakin tavoin oppineet elämään ja sen sisällä oman tiemme löytämään. Olisi reilua, ettei meitä enää pakotettaisi vaihtamaan sukupolveammekin, kun vanhenemme. Paitsi siis, jos itse niin haluamme. Ja olisi sekin hienoa, että eri sukupolvien ihmiset osaisivat katsoa aiempien tai myöhempien sukupolvien ”esitysten” läpi, mitä he ehkä yrittävät meille kertoa. Murtaisivat mielikuvien rakentamat muurit ja kaivaisivat esiin siellä alla piilevän aidon kokemuksen, joka voi puhutella jokaista sukupolvea.
Näin Matti Johannes Koivu teki Irwinille. Tai ainakin itse niin tulkitsin.
Aiheesta paljon enemmän:
Saarenheimo, M. (2014, toim.) Ikäpolvien taju – elämänkulku ja ikäpolvet muuttuvassa maailmassa. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki.
Pdf-versio julkaisusta löytyy tästä linkistä.
