”Pieni sota” tekisi hyvää
Vuosi tai pari sitten juttelimme kaverini kanssa maailman menosta, kun hän kertoi melkein satavuotiaan äitinsä sanoneen, että ”Suomen ja suomalaisten pitäisi kokea pieni sota!”
Pohdimme silloin, mitä hän sillä oikein tarkoitti. Ymmärsimme, että olimme kansakuntana laiskistuneet ja tulleet kovin itsekkäiksi. Kaiken kokenut ihminen haikaili siis sodanjälkeistä jälleenrakennuksen henkeä takaisin. Se kai oli ollut hänen elämänsä parasta aikaa. Tehtiin yhdessä uutta tulevaisuutta.
Nyt ”pienen sodan” koettuamme olen saman asian äärellä, mutta sen verran paremmin varustautuneena, että tiedän jotakin siitä, minkälaisia kokemuksia tuo ”sota” meille aiheutti.
Tässä blogissani, joka lopettaa tältä erää tämän juttusarjani, pohdin sitä, mitä meidän tulisi oppia tästä poikkeustilasta. Sitä en tietenkään osaa sanoa, mitä tulemme oppimaan…
Karanteeni, poikkeustila, koronakriisi, covid19, turvaväli, kasvomaski ja muita uusia käsitteitä
Alussa olin sanaton tämän uuden tilanteen edessä. Epidemiasta tuli pian pandemia ja sitten kun valmiuslakia sovellettiin, oltiin poikkeustilassa, jossa jouduimme karanteeniin. Mekin tulimme Lapista juuri ennen kuin sulut asetettiin Uudenmaan maakunnan ja muun maan väliin. Aloitimme vapaaehtoisen 14 päivän koronakaranteenin. Jälkikäteen huomattiin, että moni ikäihminen tai perussairas eli riskiryhmäläinen piti jopa parin kuukauden kotikaranteenin. Oliko vain suositeltu vai oliko määrätty?
Suomalaisten nöyryys alistua poikkeustilaolosuhteisiin yllätti varmasti monet. Itse tosin havahduin varsin varhaisessa vaiheessa kriisiä siihen, että suomalaisethan pitävät (liikaa) siitä, ettei tarvitse tehdä mitään eikä tarvitse ajatella itsenäisesti. Ja silti monet keksivät upeita innovaatioita opetuksen, kaupan, liikkumisen jne. alueilla.
Ulkomaisissa medioissa puhuttiin covid19:sta, vaikka meillä käytössä olivat koronajohdannaiset käsitteet. Koronakriisi iski kuitenkin käytetyistä käsitteistä huolimatta säälimättä, sillä maailman kehittyneimmät valtiot ja itseään johtavina kansakuntina pitäneet Ruotsi ja USA ovat kärsineet tässä vaiheessa sairaudesta pahemmin kuin monet vähemmän kehittyneet kansakunnat. Oikeassa oleminen silloin, kun kukaan ei tiedä, mikä on oikein, ei taida toimia.
Nöyryydestä oli poikkeustilassa paljon hyötyä, mutta kun pahin on nyt ohi, tarvittaisiin rohkeutta toimia aktiivisesti, mutta fiksusti ja turvallisesti. Saa nähdä, miten se onnistuu, kun siirrymme poikkeustilan seuraavaan vaiheeseen. Laumasuojaa emme ole saavuttaneet eivätkä epidemiologitkaan enää tiedä, onko sen saaminen mahdollistakaan tämän viruksen kanssa. Sitä ennen liikutaan turvavälit muistaen ja kasvomaskeja tarpeen mukaan käyttäen. Helppoa kuin heinänteko?
Mitä meidän pitikään poikkeustilasta oppia?
Heinänteko kuuskytluvulla oli kylällämme varsin yhteisöllistä puuhaa, joka kokosi niin suur- kuin pientilalliset, niin naiset kuin miehetkin, niin lapset, nuoret, keski-ikäiset kuin vanhatkin heinähangon varteen. Lisänä olivat ulkopuoliset ”vahvistukset”, jotka olivat reissumiehiä ympäri maata ja maailmaakin.
Kaikilla oli kuitenkin yhteinen tavoite ja keinot sen saavuttamiseksi. Heinäaika oli virkistävä poikkeustila muuten niin tavanomaiseen maalaiskyläarkeen. Suomi-Filmi muistoissani.
Perverssillä tavalla nautin tästäkin poikkeustilasta, olimmehan vähän aikaa ”koko kylän heinätöissä” kiertäen jokaisen talon pellot yhteisen hyvän aikaan saamiseksi. Jokaiselle löytyi sopiva puuha niissä talkoissa. Ja jokaiselle kelpasi vaatimaton ruoka, kotikalja ja sauna. Näin oli nytkin, kun pröystäilykulutus joutui katkolle ja löysimme toisemme samoilta luontopoluilta ja etäyhteyssovelluksista.
Hiukan tarkemmin tarkasteltuna ajattelen, että meidän olisi pitänyt oppia joitakin todella tärkeitä asioita. Samoja, joita itse opin heinätöissä.
- heikompikin venyy ja selviytyy asioista, joista ei uskonut selviytyvänsä,
- huolenpito itsestä ja läheisten huomioon otto lisääntyi ja itsekkyys unohtui,
- vastuu yhteisistä asioista koski kaikkia ja se onnistui – turvavälit säilyivät,
- merkityksellisiä kokemuksia saatiin luontoretkillä ja perheen yhteisissä leikeissä ja kotitehtävissä,
- turha matkustus ja kulutus vähenivät ja silti elämä oli ihan hyvää,
- koettiin digiloikkiminen ja etätekeminen monella sektorilla, ja kokemukset olivat pääosin hyviä.
Toivon, että näistä merkityksellisistä kokemuksista saimme joustavuutta ja kestävyyttä (resilienssiä) tulevaisuutta varten, koska sitä tullaan tarvitsemaan. Olen lähes varma, että nyt ne vaikeimmat ajat vasta koittavat, kun joudumme elämään epävarmuuden ja riskien kanssa todennäköisesti vielä monta vuotta.
Tästäkin tulee kuuskytluku mieleen, kun kylmä sota oli kuumimmillaan ja erilaisia kriisejä, kapinoita, attentaatteja, salamurhia ja ”pieniä sotia” oli ympäri maailman. Itsekin kirjoitin ylioppilasaineessa vapautusliikkeistä (nykyään puhuttaisiin kaiketi terroristijärjestöistä), joista oli tullut meille arkipäivää.
Aika vähällä tultiin toimeenkin, ulkona ja sisällä leikittiin ja pelattiin, tehtiin puhdetöitä, pidettiin huolta toisista ja eläimistä, osallistuttiin talkoisiin eikä silloin paljon matkusteltukaan. ”Vanha epänormaali” oli meille tavanomainen tila, joka saattaa olla se ”uusi normaali”, josta nyt puhutaan.
Kohti uutta toivon ilmapiiriä?
Silti toivon ilmapiiri oli silloin vahvempi. Haluttiin irti maailmansodan aiheuttamista traumoista ja tunkkaisesta autoritaarisesta menneisyydestä kohti tasa-arvoa, demokratiaa ja vapautta. Mitä niillä itse kukin tarkoittikin.
Luulen, että tarvitsemme myös kuuskytluvun tulevaisuusutopiaa eli jotakin, jota tavoitella yhdessä. Voisiko ilmasto- ja koronakriisin opetukset yhdistää ja luoda sen ”uuden maailmanjärjestyksen”, josta silloin puhuttiin ja jota nyt viimeistään tarvittaisiin?
Ainakin kahteen kysymykseen tarvitsemme itse kukin vastauksen: riittikö pysähdys havahtumiseen ja uskommeko siihen, että elämä on yhtä hyvää ellei parempaakin, jos muutamme elämäntapaamme?
Vastauksia, pieniä ja suuria, siis etsimään jokainen tahoillamme. Minäkin taidan lähteä tämän ”pienen sodan” koettuani etsiskelemään lähimetsän kiintorasteja…
JK1.
Blogissani käsittelin lyhyesti asioita, joista olen kirjoittanut huomattavasti laajemmin ao. artikkeleissani ja blogeissani.
JK2.
Kiitos Miessakit ry:lle mahdollisuudesta kirjoittaa näitä poikkeustilablogeja, joissa yritin käsitellä teemoja, joista saisimme voimaa ratkaista näitä visaisia ongelmia, joita koronapandemia ja ajan muut haasteet meille asettavat. Oikein voimaannuttavaa kesää kaikille!
Tiihonen A. 2020. Kadonnutta aikaa etsimässä – minkälainen on sinun kuuskytlukusi? (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/09/kadonnutta-aikaa-etsimassa-minkalainen-on-sinun-kuuskytlukusi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.3.2020.
Tiihonen, Arto (2014) Miten tästä eteenpäin hyvinvoinnin tiellä? Having, Loving, Being ja Experiencing, Meaning, Doing. Teoksessa Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.). 2014. Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 228-246. (http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf)
Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news).
Tiihonen, Arto (2013) Lonkalta meni-vuosi lonkkaproteesileikkauksen jälkeen. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf). Blogiartikkeli sivulla www.miksiliikun.fi, 3.3.2013.
Tiihonen A. 2019. Liikunnanmuutos1.0. (https://www.miksiliikun.fi/2019/10/01/liikunnanmuutos1-0/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.10.2019.
