Absoluuttista hyvää tai pahaa, oikeaa tai väärää, on olemassa hyvin harvoin. Varsinkin ihmisten toiminnassa tai välisissä suhteissa. Ja mitä tulee väkivaltaan, sitä ei voi ulkoistaa. Se on meissä kaikissa, hyvän ja pahan, oikean ja väärän lisäksi.
Väkivalta on pelkoa tuottava moniulotteinen ja vaikeasti määriteltävä asia. Ei kolikko, vaan lähempänä kaleidoskooppia. Ihmisaivot kaipaavat järjestystä ja kaleidoskooppiin tuijottaminen saa pään pyörälle. Sietokyvyn täyttyessä, aivot toimivat yksioikoisesti. Usein ensimmäinen selitys väkivallalle on tällöin pahuus.
Useimmat mieltävät itsensä mieluiten pahan vastapainoksi, eli hyväksi, ja hyvä näin. Mikäli vielä ympäristön kokemus on sama, voi olettaa, että väkivaltaisia toimia tapahtuu vähän ja harvoin. On inhimillistä, ettei väkivaltaa haluta liittää minäkuvaan, illuusiota ei haluta särkeä. Siksi väkivalta pilkotaan yksioikoisesti, etäännytetään, ulkoistetaan ja rajataan itsen ja yhteiskunnan tai sen osasten ulkopuolelle. En minä ja me, vaan pahat ihmiset ja ne muut.
Hyvän tehdessä pahaa oikea ja väärä sekoittuvat
Hyvään ja pahaan jaottelun ongelma konkretisoituu niin perheväkivallassa kuin viranomaisten taholta koetussa väkivallassa. Tahot, joiden olettaisi olevan ”hyviä”, toteuttavatkin ”pahoja” tekoja. Kun odottaa rakkautta ja/tai turvallisuutta, mutta kokee väkivaltaa, tulee vilkaisseeksi kaleidoskooppiin. Näkymä on väkivaltainen, pään sekoittava ja seuraukset radikaaleja. ”Hyvän” toteuttama ”paha” rikkoo perusturvaa sekoittamalla oikean ja väärän.
Slavoj Zizek nostaa kirjassaan Väkivalta esiin Jean-Marie Mullerin UNESCOLLE kirjoittaman määritelmän väkivallalle: ”Olennaista on määritellä väkivalta niin, ettei sitä missään tilanteessa voida pitää ”hyvänä”. Heti kun väitämme kykenevämme erottamaan ”hyvän” ja ”pahan” väkivallan toisistaan, se miten tätä sanaa oikeasti pitäisi käyttää on hämärtynyt ja joudumme ongelmiin. Ja ennen kaikkea heti kun väitämme pystyvämme luomaan kriteerin, jonka avulla voimme määrittää millaista on oletettu ”hyvä” väkivalta, jokainen pystyy helposti käyttämään tällaista kriteeriä hyväkseen oikeuttaakseen omat väkivaltaiset tekonsa.”
Hyvä on oikeassa, paha väärässä
Toinen tapa yksinkertaistaa väkivalta on jako oikean ja väärän välillä. Moraalinen paremmuus on egoististen ihmisten elinehto. Olemalla oikeassa, yksilö tai yhteisö nostaa itsensä kuvitteelliseen moraaliseen paremmuuteen; oikeassa olevaksi hyväksi.
Oikeudenmukaisuuden kokemus riittää yksioikoistamaan ja ulkoistamaan väkivallan. Samoja määreitä voi käyttää oikeuttamaan omia väkivaltaisia tekoja, oli kyseessä poliisi tai poliisin kiinniottama epäilty. Ratkaisevaa tällaisissa tilanteissa on se, pysyykö järki vähintäänkin huutoetäisyydellä tunteesta. Arthur Schopenhauer tiivisti asian 1800-luvulla: ”Järki yksinään mahdollistaa mitä raadollisimpia rikoksia muiden hyvinvointia vastaan ja vain tunnetaso voi pelastaa näiltä seurauksilta.”
Edellä kuvatut, tai muut vastakkainasettelua ja dehumanisointia lisäävät dualistiset tavat käsitellä väkivaltaa, eivät vähennä tai suojaa väkivallalta, saati auta sen enempää kokijoita kuin tekijöitä. Maailmaa tulee tarkasteltua pienestä reiästä, jonka takana ihmiset jaotellaan milloin minkäkin piirteen tai ominaisuuden perusteella hyviksi tai pahoiksi. Kummankin näkymän ollessa mielen luomaa harhaa, syntyy tiedostamattomuutta ja vastakkainasettelua. Nämä taas löytyvät usein väkivallan taustalta.
Ja ikuiseen väittelyyn siitä, voiko väkivallasta vapautua aggressiivisen kamppailun ollessa osa elämää, vastaus on kyllä. Olisi vain kyettävä tekemään erottelu ”elämänvoiman”, aggression ja ” kuolemanvoiman”, väkivallan välille. Sillä ”Väkivalta ei ole aggressiivisuutta, vaan sen ylettömyyttä. Jotain, joka rikkoo asioiden tavanomaisen järjestyksen.” (S. Zizek)
Nyt pitäisi ainoastaan selvittää, mikä on yhteisesti hyväksytty tavanomainen järjestys, ja missä kohtaa aggressio muuttuu kuolemanvoimaksi ja väkivallaksi. Siihen asti on kaiketi välillä tyydyttävä pään pensaaseen laittoon, sillä väkivallan kaleidoskooppiin tuijottaminen saa aikaan pahoinvointia. Ja jottei väkivalta alkaisi näyttää turhan yksinkertaiselta; pahan erottelu hyvästä taisi olla tämänkin pohdinnan alkulähde.
Jussi Pekkola
väkivaltatyöntekijä
Väkivaltaa Kokeneet Miehet | Miessakit ry
—
Viranomaiset ja väkivalta
Miessakit ry:n julkaisemassa katuväkivaltaa selvittäneessä raportissa Normaalia väkivaltaa 11 prosenttia vastaajista ilmoitti väkivallan tekijäksi viranomaisen. Avovastauksissa esiin nousivat poliisit, vartijat ja järjestyksenvalvojat. Vastaavasti kymmenen prosenttia ilmoitti väkivallan tekijäksi asiakkaan. Moni heistä kertoi työskentelevänsä turvallisuusalalla.
Poliisin virkatehtävissä kokema väkivalta on kasvussa niin Suomessa kuin ulkomailla. Poliisi myös käyttää aiempaa enemmän voimakeinoja (https://yle.fi/uutiset/3-11536862). Se milloin voimakeinot muuttuvat väkivallaksi tulisi olla yksi väkivaltatutkimuksen ja viranomaiskoulutuksen kulmakivistä (https://yle.fi/uutiset/3-11526056).
