Joskus asiakkaat kertovat puolison tai viranomaisen käskeneen heidän puhua totta Lyömättömän Linjan tapaamisissa. Väkivallan tekijän ja kokijan kokemukset väkivaltatilanteesta voivat olla hyvin erilaisia, mutta onko totuudella ja kokemuksella mitään tekemistä toistensa kanssa?
Kieli on keskeinen väline kertoa kokemuksesta. Kielenkäyttöä tutkimalla voi tarkastella ihmisten tietoisia tai tiedostamattomia valintoja ja vaikkapa yhteiskuntaluokan tai sukupuolen tuottamia eroja hahmottaa asioita. Pia Purra avasi tätä aihetta viime vuosituhannella julkaistussa ”Yksi avioliitto – kaksi tarinaa” artikkelissa. Oli kiinnostavaa kuinka erilaisia puolisoiden samoihin elämäntilanteisiin liittyvät kuvaukset ovat, oli kyseessä sitten asuntolainaneuvottelu tai pariskunnan ensitapaaminen.
Silminnäkijöistä tehdyissä psykologisissa kokeissa on osoitettu, että tunteet tai johdattelevat kysymykset voivat täydentää ja joskus myös vääristää käsityksiä tapahtuneesta. Voidaan puhua jonkinlaisesta ”ihminen näkee sitä mitä haluaa” -harhasta. Kokemuksia ja niiden merkitystä voidaan myös muokata esimerkiksi terapeuttisin menetelmin. Ihmiset rakentavat käsitystä vaikeasta tapahtumasta kertoessaan siitä. Kieli on ensisijainen hoitoväline, mutta myös muiden ilmaisuvälineiden, kuten kuvataiteen tiedetään auttavan.
Ihmisen ulkopuolista todellisuutta varten on olemassa monenlaisia mittausvälineitä, mutta kokemuksen mittaaminen aiheuttaa päänvaivaa. Kykymme arvioida omaa tai toisen näkemystä realistisesti on enemmän tai vähemmän vajavainen. Arviointeihin ja tulkintoihin vaikuttavat oma elämänhistoria, kulttuuri, uskomukset jne. Pari vuotta sitten uutisoitiin koulujen sisäilmatutkimuksesta, jonka mukaan oireilun taustalla voi olla ihmisten uskomus koulun huonosta sisäilmasta eikä sisäilman epäpuhtaus. Sama ilmiö uskomisen voimasta tapahtuu esimerkiksi plasebolääkkeillä parantumisessa.
Fyysisen väkivallan osalta puolisoiden on suhteellisen helppoa saavuttaa yhteinen käsitys ja kokemus tapahtuneesta. Lyönti tai kiinnikäyminen on konkreettinen teko ja sen kiistäminen on vaikeaa, muttei mahdotonta. Henkisen väkivallan osalta keskiössä on tulkinta ja kokemus. Seuraukset henkisestä väkivallasta voivat kuitenkin olla kokijalleen tuhoisampia kuin fyysisestä väkivallasta. Fyysisen väkivallan aiheuttama pelko voi värittää väkivallan kokijan tapaa tulkita puolisoiden välistä kommunikaatiota niin, että hän on aina jonkinlaisessa hälytysvalmiudessa mahdollisen väkivallan varalta.
Väkivaltaa käyttäneellä voi olla hyvin rajoittunut ymmärrys tapahtuneesta ja sen merkityksestä kokijalle. Työskentelyprosessin lähtökohta on se, miten asiakas työskentelyn alkaessa sanoittaa väkivaltatilanteen. Väkivaltatyö tekijän kanssa on kuin sipulin kuorimista: lähemmäs ymmärrystä tapahtuneesta päästään kerros kerrokselta. Yksi merkki asiakasprosessin etenemisestä väkivaltatyössä on muutos siinä, miten asiakas puhuu tapahtuneesta ja miten hän ottaa vastuun teostaan. Silti objektiivinen totuus väkivaltatyössä voi jäädä tavoittamatta. Voi myös miettiä, onko väkivallan tekijän tai kokijan sitä ylipäätään mahdollista saavuttaa.
Mitä tästä kaikesta voi seurata? Jos väkivallan kokija uskoo väittämään ”kerran väkivaltainen on aina väkivaltainen”, on hänen vaikea nähdä hyvää muutosta väkivallan tekijän käyttäytymisessä. Samaten väkivallan kokija voi nähdä hyviä muutoksia kumppanissaan ilman konkreettista perustaa. Kokemusten henkilökohtaisuus voi tuottaa ongelmia väkivallan riskin ja hoito-ohjelmien vaikuttavuuden arvioinnissa etenkin henkisen väkivallan osalta. Istanbulin sopimus edellyttää, että väkivallan tekijöiden hoito-ohjelmat sovitetaan tiiviisti yhteen uhreille tarjottavien tukipalveluiden kanssa. Jottei asiakkaiden välinen syyttely tapahtuneesta ja valehtelusta siirtyisi tekijöiden ja kokijoiden eri hoito-ohjelmien työtekijöiden välille, tarvitaan syvempää ymmärrystä kokemuksista ja ihmisten psyykkisistä prosesseista.
Roope Karjalainen
väkivaltatyöntekijä
Lyömätön Linja | Miessakit ry
