Voi voi tätä maailmaa! Havahduttiin isän näkökulman poissaoloon – ei näytä maailma muuttuneen. Asia tuli esille erään verkoston havainnosta, että tulevaisuuden perhekeskushankkeen kehittämistyössä ei ole huomioitu isänäkökulmaa mitenkään.
Itse olin puolestani eilen pikkulapsiperheiden verkostotapaamisessa, jossa kuulin kannaltani hyvin ristiriitaisia kannanottoja. Tarjolla on kuulemma isiä, jotka haluaisivat mukaan perheille suunnattuihin palveluihin, ja nyt olisi muka mahdollisuus rekrytoida innokkaita isiä mukaan toimintaan. Mitä hittoa? Eivätkö voimassa olevat palvelut ole lähtökohtaisesti tarkoitettu äideille ja isille? Eikö asiakkuuden pitäisi syntyä tarpeen, ei innokkuuden pohjalta? Mitä tämä kertoo tämän päivän tilanteesta?
Olen tehnyt isätyötä päätyönäni Miessakit ry:ssä vuodesta 2008. Silloin elettiin isyyden nousukautta. Kaikki uudet innovaatiot isyyden tukemiselle olivat kovaa valuuttaa. Työkaverini kanssa reissasimme ympäri Suomea puhumassa isyyden ilosanomaa. Taisi parhaimmillaan olla vajaa kuusikymmentä koulutusta vuoden aikana.
Vertailukohdaksi kuluvana vuonna koulutuksia on ollut tasan yksi. Perhevalmennus koki suuria edistysaskeleita. Isät pääsivät mukaan ja heille suunnattiin jopa omia valmennusryhmiä. Isistä puhuttiin, kiinnostuttiin ja jopa tarvittaessa huolestuttiin. Tuoreena isätyöntekijänä saattoi kokea ylpeyttä työstään. Tutkimustietoa siitä, kuinka isän hyvinvointi tukee perheen hyvinvointia, tuli koko ajan lisää. Minua ilostutti suunnattomasti se, että isän ja lapsen vuorovaikutuksen merkitys lapsen kehityksessä tuotiin esille.
Nykyisin toimin Miessakit ry:n MASI-toiminnassa. MASI on suunnattu pikkulapsiperheiden isille, joilla itsellään on masennusoireilua tai jotka kohtaavat sitä perheessään. Kyseinen toimintamuoto iskee tämän päivän ongelmien ytimeen, eli mielenterveyden kasvavaan turbulenssiin. Joka päivä kuulee ja näkee kommentteja riittämättömistä mielenterveyspalveluista. Tarvetta on vauvasta vaariin.
Olemme siis osanneet kuunnella herkällä korvalla miesten tarvetta palveluille ja luoda tähän hetkeen tarpeellisen auttamismuodon. Huono asia on, että meitä työntekijöitä on vain kaksi. Onneksi sentään ryhmämuotoinen tuki on leviämässä leveämmille harteille, kiitos asiasta kiinnostuneiden tahojen.
Tähän todellisuuteen alussa toteamani kokemukset iskevät rajusti. Perhekeskuksen pitäisi tuottaa yhdenvertaisia palveluita niin isille kuin äideille. Perhevalmennuksen pitäisi valmentaa niin äitejä kuin isiäkin. Kasvavaan masennusoireiluun pitäisi suhtautua vakavasti ja seuloa kaikki pikkulapsiperheiden masennusoireiset vanhemmat. Jos emme näin tee, hintalappu ja inhimillinen kärsimys kasvaa huimiin mittoihin. Tuntuu järjenvastaiselta olla käyttämättä jo hyviksi todettuja toimintamuotoja. Se, että vain kiinnostuneet isät ovat tervetulleita palveluihin tuntuu myös keskiaikaiselta ajattelulta.
Tunnen ammattiylpeyttä ja hyvää oloa siitä, että Miessakit ry:n isätyö on ollut eteenpäin pyrkivää ja suoraan isiltä tulevaa tietoa hyödyntävää. Tämän päivän yhteiskunnallisen isyyden merkitysarvon vähentyminen ja jopa unohtaminen puolestaan ei tunnu hyvältä. Ehkä asiakkaitteni pahoinvointi on suoraan kyseiseen ilmiöön verrannollista. Isien hyvinvoinnin kasvattamiseksi tarvitaan selkeä asennemuutos. Jos emme osaa yhteiskuntana arvostaa isyyttä ja isiämme, emme voi olla tukemassa heidän hyvinvointiaan.
Ilmo Saneri
isätyöntekijä
MASI-toiminta | Miessakit ry
Valokuva Kelly Sikkema | Unsplash
