Yhteiskunnan polarisaatiosta, kahtiajakautumisesta on puhuttu jo pitkään kasvavana haasteena hyvinvoinnille. Vastakkainasettelu ja omiin poteroihin kaivautuminen on syventynyt myös meillä Suomessa. Politiikan kentällä se näkyy ehkä selkeimmin. Kaikki puolueet sortuvat omalla tavallaan populismiin, toisten mustamaalaamiseen ja kyvyttömyyteen yhteistyöhön ”sen toisen puolen” kanssa. Mistä löytyisi se voima, joka kykenisi murtamaan tämän kehityksen?
Sosiaali- ja kasvatusalan kentällä ilmiö näkyy muun muassa siten, että merkittäviä strategioita laaditaan aiempaa enemmän ideologisesta kuin ammatillisesta näkökulmasta. Kun toimitaan ideologinen perusta johtotähtenä, valikoituu helposti suunta, joka ei horjuta omaa uskoa, vaikka ammatillinen ja tutkimusperustainen tieto ohjaisi toisin. Tuorein valtioneuvoston tasa-arvopoliittinen selonteko (joka vaikuttaa merkittävästi myös sosiaali- ja kasvatusalan perusteiden rakentumiseen) on tästä valitettava esimerkki. Osa ammattilaistahojen esille nostamista, tutkimusperusteisista näkökulmista on jätetty jopa kategorisesti huomioimatta, koska niiden mukaan ottamisen katsotaan vaarantavan niihin tavoitteisiin panostamista, jotka laatijat näkevät oman ideologiansa pohjalta tärkeämpinä. Tämä johtaa siihen, että tasa-arvopolitiikka itsessään on epätasa-arvoista, eikä vastaa itselleen asettamaansa missioon.
Polarisaatiota vähentäviäkin esimerkkejä toki löytyy; olemmehan kuitenkin pohjimmiltamme yhteiskunta, jonka sosiaalinen vauraus perustuu pitkäaikaiseen kykyyn ylläpitää riittävää konsensusta. Helsingin kaupungin tuorein lähisuhdeväkivallan ehkäisyn toimintaohjelma ottaa huomioon väkivaltailmiön kokonaisuudessaan. Toimintaympäristöanalyysi ja kehittämissuunnitelma vastaa poikkeuksellisen hyvin tarpeeseen. Tämä on mahdollistunut sillä, että jo ohjelman laatimista tukevassa työryhmätyöskentelyssä on ollut mukana kattava edustus ongelmakentän toimijoista (mukaan lukien tutkimuskenttä ja väkivaltaa kokeneiden ja sitä käyttäneiden kanssa toimivat ammattilaistahot). Ideologiakirjoakin on asianmukaisesti huomioitu. Kansankielellä sanottuna prosessista huokuu yhdessä tekemisen maku. Ne kunnat, joissa on vastaavalla tavalla toimittu, tulevat näyttäytymään lähisuhdeväkivallan vähentämisen edelläkävijöinä.
Helsingin kaupungin esimerkki kertoo myös luottamuksesta erilaisten aikuistoimijoiden lähtökohtaiseen hyvään tahtoon. Ymmärretään, että näkökulmia ja tarpeita kehittyy monenlaisista kokemuksista, eikä arvoperustaisetkaan eroavaisuudet perustu pahantahtoisuuteen. Itse asiassa, kun oikein ytimeen katsotaan, ihmisyyden perusarvot ovat kaikilla eri suuntiin polarisoituneilla arvomaailmoilla samat. Epäiletkö? Pohdi tarkemmin, kyllä ne ovat.
Mitä enemmän aikuiset oppivat uudelleen luottamaan toisiinsa, sitä vähemmän lapset hämmenevät. Aikuisten välinen arvostava kumppanuus vahvistaa tulevien sukupolvien turvallisuuden tunnetta, tulevaisuuden uskoa ja kyvykkyyttä harmoniseen kanssakäymiseen. Hyvää tulevaisuutta luova johtajuus rakentaa yhteiskuntaa kuten lapsillemmekin opetamme; ei jätetä ketään yksin, vaan pyritään pitämään kaikki mukana.
Tomi Timperi
toiminnanjohtaja
Miessakit ry
