Väkivaltaa on nykymaailmassa liikaa. Emme me, eivätkä lapsemme voi välttyä väkivaltakuvastolta ja sanastolta, jota niin virallinen kuin sosiaalinenkin media silmiemme eteen ja korviimme jatkuvasti syöttää. Tämä osaltaan arkipäiväistää väkivaltaa, tekee siitä normaalia ja vaikuttaa myös asenteisiin väkivaltaa kohtaan. Sama toista alentava puhetapa kuuluu myös politiikassa. Ääripäät saavat viestinsä helpommin esille. Omasta ajattelusta poikkeavia mielipiteitä ei siedetä, vaan keskustelu päätyy vastakkainasetteluun, joka estää näköalan laajentamista mustavalkoisesta asioiden monitahoisempaan ymmärrykseen, ja sitä kautta yhteiskunnan muuttamiseen kaikille mukavammaksi ja turvallisemmaksi paikaksi elää.
Eräässä koulutustilaisuudessa pohdimme Nytkiksen kyselyn nostattamaa ajatusta: ”Asenteet väkivaltaa kohtaan – koventuuko ilmapiiri sukupuolittuneessa väkivallassa”, ja vastasimme työmme näkökulmasta, ettei ilmapiirin koventuminen näy työssämme Lyömättömällä Linjalla. Paremminkin miehet tunnistavat ja tuomitsevat käyttämänsä väkivallan aiempaa herkemmin. Nuoret miehet, joiden asenteet tämän kyselyn pohjalta tehdyssä raportissa erityisesti herättivät huolta, elävät epävarmassa maailmassa. Teoriassa mahdollisuuksia on rajattomasti, mutta käytännössä tulevaisuuden näkymää on mahdotonta hahmottaa, eikä mikään valinta tuota takuuvarmasti vakautta. Tämä epävarmuus on otollinen maaperä ääriajattelulle, vastakkainasettelulle, erilaisuuden pelolle ja myös väkivaltaisen ajatusmaailman syöttämiselle. Nämäkin nuoret miehet kaipaavat kohtaamista ja kuulluksi tulemista, eivät pelkkiä syytöksiä.
Kun pidämme huolta lapsistamme, nuoristamme ja näytämme itse esimerkkiä niin puheiden kuin tekojemme kautta, miten muita ihmisiä kohtelemme, saamme sivutuotteena tasapainoisia, itseensä sekä tulevaisuuteensa luottavia nuoria, jotka kykenevät suhtautumaan kriittisesti loputtomaan informaatiotulvaan ja arvostavat myös toisia itsestään poikkeavista ominaisuuksista huolimatta.
Yleisellä tasolla avainasemassa väkivaltakysymyksessä olemme me aikuiset ja vanhemmat, joiden toimintatapoja, asenteita ja puheita vaikutuspiirissämme olevat lapset imevät tahtomattaan tai tiedostaen. Oma suhtautumisemme lapsiin sukupuolen perusteella voi osaltaan ruokkia käsitystä siitä, että väkivalta kuuluisi jotenkin automaattisesti poikien elämään. Miehet ovat moninainen ryhmä ja yksilöitä löytyy jokaiseen junaan, mutta käsitys miehen roolista on kovin kankea. Vertaisryhmämme miehet kuvailivat miehen roolia muun muassa seuraavilla lauseilla:
”Nykyään on paljon myyttejä siitä, millainen on mieseläjä.”
”Opitut miehisyyden mallit ovat tiukassa: miten sallittua on kulttuurillisesti se, että miehet ovat avoimia ja puhuvat tunteistaan. Se on helvetin ahdas lokero, missä pitäis olla.”
Yksilöllisyys on tärkeää huomioida myös miesten auttamistyössä, kuten meillä Lyömättömällä Linjalla tehdään. Kaikkia miehiä ei voida laittaa samaan muottiin, eivätkä kaikki apua hakevat miehet tule autetuksi yhteisen mallin mukaan.
Meidän on myös uskallettava puuttua väkivaltaan. Pelkkä nollatoleranssi puheiden tasolla ei riitä. Väkivalta on aina väärin ja väkivaltaa käyttänyt on aina vastuussa omasta käyttäytymisestään. Mikään ei oikeuta turvautumaan väkivaltaan. Se, että väkivalta nostetaan hyvin usein esille sukupuolikysymyksenä, loukkaa ja vähättelee pahimmillaan väkivallan kokijan kokemusta sukupuolesta riippumatta. Vaarana on taas ajautua vastakkainasetteluun ja nokitteluun. Tämän kaltaisella lähestymisellä voidaan painaa muutenkin arka väkivaltailmiö yhä syvemmälle piiloon, eikä sitä häpeän tai itsesyytösten vuoksi oteta puheeksi kenenkään kanssa. Väkivalta jatkuu, jos väkivallan tekijä ei saa apua. Lopetetaan väkivalta ja väkivaltakulttuuri, josta kärsivät kaikki.
Juha-Pekka Tams
väkivaltatyöntekijä
Mikko Pulkkanen
väkivaltatyöntekijä
Lyömätön Linja | Miessakit ry