Ajatus lähisuhdeväkivallasta, väkivallan käytöstä omiin läheisiin vaikuttaa voimakkaasti tunteisiin. Yleensä lähisuhdeväkivallasta puhuttaessa ensimmäiseksi mieleen nousevat kysymykset tekijän sukupuolesta ja siitä, kuka on tekemisillään aiheuttanut enemmän vahinkoa. Seuraavaksi pohdituttavat tehokkaat ja asianmukaiset keinot väkivaltaan puuttumiseksi ja niihin liittyvät, huomioon otettavat seikat.
Tavallisesti ajatellaan miehen olleen tilanteessa pahantekijä huolimatta siitä, millaisia väkivallan muotoja tilanteeseen on liittynyt, ja onko kokonaisuus pitänyt sisällään mahdollisesti molemminpuolista väkivaltaa. Tämä ennakkoasenne vaikuttaa ajatuksiin siitä, kuinka tilanteessa kannattaa lähteä etenemään ja miten työskentely parisuhteen osapuolten kanssa aloitetaan. Monille tulee tällaisessa tilanteessa mieleen myös tarjota ratkaisuksi eroa.
Olen joutunut työssäni pohtimaan, onko ero todellakin ainoa järkevä ratkaisu lähisuhdeväkivallan katkaisemiseksi. Johtopäätökseni on, ettei asia ole aina näin. Väkivaltainen käyttäytyminen harvemmin loppuu itsestään. Vaikka nykyinen parisuhde loppuisikin, on todennäköistä, että uusia parisuhteita muodostuu ja sitä kautta on edelleen mahdollisuus väkivaltaisen käyttäytymisen uusiutumiseen.
Tästä syystä olennaista olisi pystyä tarjoamaan tukea ja apua lähisuhdeväkivallan molemmille osapuolille. Syyllistäminen ja väkivallan varman uusiutumisen uhan lietsominen ei tilannetta ratkaise. Jos eroa tarjotaan ainoaksi vaihtoehdoksi, on vaarana se, että väkivallan mahdollisesti uusiutuessa häpeä voi estää avun piiriin uudelleen hakeutumisen.
Entä miten edetä asian kanssa silloin, kun väkivalta onkin ollut lähisuhteessa molemminpuolista? Onko tavoite löytää syyllinen ja jaotella tukikeinot väkivallan tekijän ja kokijan kesken? Jos on, niin miten se auttaa kyseistä pariskuntaa löytämään tasavertaisesti keinoja turvallisen parisuhteen ylläpitämiseksi, etenkin jos yhdessä jatkaminen on molempien tahto?
Yksinkertaistavalla kahtiajaolla löydetään usein tilanteessa automaattisesti mies väkivallantekijäksi, mikä taas ylläpitää ajatuksia ja asenteita pahasta väkivaltaisesta miehestä. Tällaisella kapealla katsannolla ei kuitenkaan oteta huomioon kenties pitkäänkin kestänyttä henkistä väkivaltaa, jota mies on osaltaan voinut kokea.
Ajattelen, että lähisuhteissa esiintyvä väkivalta on hyvin yksilöllistä ja asioihin olisi syytä myös suhtautua yksilöllisesti, tekemättä yleistyksiä ja oletuksia etukäteen. Toki lähisuhdeväkivalta on joskus myös täysin yksipuolista, eikä väkivallan kokija voi vaikuttaa siihen millään tapaa. Tällaisissa tapauksissa väkivaltaa kokenutta täytyy auttaa vahvoin tukikeinon pääsemään irti väkivaltaisesta ja jopa hengenvaarallisesta parisuhteesta.
Se, miten väkivallan vaikutuksia kuvaillaan, vaihtelee paljon sukupuolen mukaan. Naiset nostavat yleensä esille voimakkaan pelon, turvattomuuden ja häpeän tunteen. Miehet taas kertovat koetun väkivallan ärsyttävän, turhauttavan ja hävettävän heitä. Sukupuolten välisenä erona kokemuksissa on siis pelon tunne. Pelko saa ihmisen muuttamaan käytöstään ja välttelemään tilanteita, joissa pelkoa mahdollisesti joutuisi kokemaan. Jokainen voi vain arvailla, mitä parisuhteen ja perheen dynamiikassa tapahtuu, kun pelko ja turvattomuus hiipii lähisuhteeseen.
Lähisuhdeväkivallan ehkäisemiseksi ja katkaisemiseksi on kyettävä tarjoamaan niin kevyempiä matalan kynnyksen tukimuotoja, kuin myös vahvoja ja velvoitettuja tukitoimia. Se mikä toimii yhdelle, ei välttämättä ole oikea tukimuoto toiselle. Lähisuhdeväkivaltatyössä työntekijän on syytä pitää mielessä omien asenteiden ja ajatusten vaikutus omaan työntekoon ja edelleen pohtia sitä, millaisia eri keinoja asiakkaan kanssa voidaan löytää turvallisen arjen ylläpitämiseksi.
Mikko Pulkkanen
väkivaltatyöntekijä
Lyömätön Linja | Miessakit ry
