Nuo sanat olen kuullut ennenkin isien suusta, niin ryhmätilanteissa kuin yksilökäynneillä toimiessani työntekijänä Miessakit ry:ssä. Nyt kuitenkin tuo lausahdus kolahti aivan erityisellä tavalla ohjatessani MASI-ryhmää kuluvalla viikolla. Ennen kyseistä ryhmää olin tapani mukaan mukana perhevalmennuksessa tapaamassa odottavia pariskuntia ja kertomassa heille tulevasta isyydestä. Kun puolen tunnin siirtymän jälkeen tapasin MASI-ryhmäni jäsenet ja aloimme käsitellä päivän aihetta – Minä ja masennus – saivat nuoren isän sanat tuskani heräämään.
Isäksi tulemisen prosessi miehellä on erilainen kuin naisen äitiysprosessi. Naisia auttaa prosessissa se, että he kantavat ja kasvattavat lapsen kehollisena osana itseään. Apuna tukemassa äidin ja lapsen hyvinvointia on maailman paras neuvolajärjestelmä. Naisilla on usein myös paremmat verkostot äitiyden tukemiseen kuin meillä miehillä isyytemme tukemiseen.
Lapsen syntyessä ovat naiset näistä syistä lähtökohtaisesti valmiimpia vanhemmuuteen kuin me miehet. Isäksi kasvaminen vaatii siis pitkäjänteisyyttä ja aikaa huomattavasti enemmän kuin äidiksi kasvaminen. Lapsen on siis hyvä tulla tähän maailmaan, onhan hänellä asiaan vihkiytynyt äiti ja hyvin valmennettu isä tukemaan äitiä ja lasta. Vai onko?
Voimme lukea melkein päivittäin ihmisten kasvaneesta mielenterveyspalveluiden tarpeesta. Kuitenkin jo lapsille suunnatut mielenterveyspalvelut ovat riittämättömiä, puhumattakaan aikuisille suunnattujen terapiapalvelujen valtavasta pulasta. Tiedän myös neuvoloiden olevan pulassa mielenterveyshaasteiden edessä.
Kun vanhemmaksi kasvamisen eriaikaisuuden, ja jo perheen alkutaipaleella läsnä olevat mielenterveysongelmat yhdistää mielessään, alkaa hahmottaa suuren, isiä koskevan ongelman. Kenen vastuulla on huolehtia prosessista, jossa miehestä kasvaa isä? Kenen vastuulla on tukea isää, joka yrittää auttaa vilpittömästi kumppaniaan kasvamaan naisesta äidiksi? Entä kenen vastuulla on kartoittaa ja hoitaa meidän miesten kasvavaa tarvetta selviytyä tässä haastavassa uudessa elämäntilanteessa?
Työssäni näen vastuullisia, aidosti kumppaniaan rakastavia miehiä, jotka elävät suuren tuskan alla. Tämä siksi, että heidän voimansa alkavat heiketä ja hyvin harva työntekijä on kysynyt heiltä matkan varrella: Miten voit? Jääkö ainoaksi lohduksi vuosisatojen ajan opittu miehinen selviytymiskeino: ”Pakko se on vaan jaksaa!”?
MASI-toiminta on tarkoitettu juuri tähän tarpeeseen. Paikaksi, jossa isä voi purkaa, saada tietoa ja vertaisuuden kautta myös käsitellä mielenterveyden haasteita juuri isän näkökulmasta. Valitettavasti olemme kahden työntekijämme voimin vain pisarana meressä.
Valitettavasti Pakko se on vaan jaksaa -kommentit tulevat jatkumaan myös tulevaisuudessa. Olisiko nyt jo aika kysyä palveluissa myös isiltä heidän vointiaan, ja tarjota apua myös heille? Ehkä sen myötä myös oma tuskani voisi helpottua.
Ilmo Saneri
MASI-toiminta | Miessakit ry
