Heti ensiksi tervehdys Lahesta ja MASI-tiimistä.
Olen tullut hetkeksi Miessakeille suoraan vanhempainvapaalta. Isyys, parisuhde ja jaksaminen ja niihin liittyvät ajatukset ja kokemukset ovatkin olleet koko ajan vahvasti mielessä ja arjessa läsnä. Nyt myös sitten erityisesti työnkin kautta.
Minulta kysyttiin kiinnostusta kirjoittaa kuulumisia ja ajatuksia MASI-työn näkökulmasta ja siinä ohimennen kertoa myös omia tuntemuksia Miessakeissa ja MASI-tiimissä työskentelystä. Tietenkin intoa puhkuen vastasin välittömästi myöntävästi. Mutta kappas vaan kuinka kävikään. Työn imu, uusiin asioihin perehtyminen ja perhe-elämä ajoivat kirjoittajan ajatustyöskentelyn niin sanotusti puun takaa pystyyn ja hetkellisesti ”vintti meni pimeäksi”.
Vintti pimeänä tovin mietin, mitä lähteä ja mistä näkökulmasta kirjoittamaan. Mutta onneksi kevät. Sanotaan, että kevät on jääkiekkoilijan parasta aikaa. Mutta on se myös jääkiekkoa tiiviisti seuraavan penkkiurheilijan parasta aikaa.
Lapsen kanssa leikkiessä olohuoneen lattialla samaan aikaan televisiossa taustalla pyöri turkoosisävytteisen kotijoukkueen ensimmäinen playoff-ottelu. Kotijoukkueen mennessä ensi kertaa pelissä johtoon ja selostajan tätä hehkuttaessa tuo oman ketjuni uusin pelaaja ja keskushyökkääjän paikalle istutettu lapsi havahtui ja kohdisti katseensa kohti televisiota ja alkoi samalla taputtamaan innokkaana käsiänsä yhteen. Siinä hetkessä alkoi oma yläkerran vinttikin kirkastumaan ja ajatustyö taas rullaamaan eteenpäin. Lähdinkin pohtimaan isyyttä ja tätä työtä jääkiekon näkökulmasta.
Parisuhteessa ennen lasta, miehenä olemme kumppanimme kanssa sulavasti yhteen pelaava ja toistemme ajatukset lukeva tutkapari. Ennalta sovittujen kuvioiden ja toistuvan harjoittelun myötä lättysyöttö löytää aina perille ja kiekko vastustajan verkkoon, vaikka ketjukaveriaan ei siinä tilanteessa näkisikään. Sen luotettavan tutkaparin kanssa arki rullaa niin kentällä kuin myös kentän ulkopuolella. Ja vaikka peli ei aina kulkisikaan toivotulla tavalla, ne tilanteet voidaan käydä läpi ja miettiä keinoja eteenpäin menemiseksi.
Kuten joukkueurheilussa, niin myös elämässä ja arjessa tapahtuu aina muutoksia. Tutkapari saa tietää, että joukkueeseen ja omaan ketjuun on tulossa muutoksia uuden keskushyökkääjän myötä. Ajatukset ja tuntemukset voivat tuntua sekavilta ja ajoittain jopa kaoottisilta. Jännitys, pelko, innokkuus, toiveikkuus ja moni muu tunne aaltoilevat päästä päähän. Pelikirja ja sitä myöten aiemmin sovitut kuviot menevät vääjäämättä uusiksi. Aiemmin yhdessä lanseerattu Meidän peli tarvitsee päivitystä.
Uutta keskushyökkääjää odottaessa rooli joukkueessa ja tutkaparin toisena osapuolena alkaa miehenä muuttumaan. Tämä voi tuntua oudolta ja vieraalta. Se on normaalia ja inhimillistä. Aiempaan totuttu nopeatempoinen peli voi hidastua ja muuttua keskialueen varmistamiseksi ja oman maalin suojaamiseksi. Pistemäärät kääntyvät laskusuuntaan ja peliaika pienenee. Lättysyöttö ei löydäkään joka kerta perille. Tilanne voi alkaa turhauttamaan ja mailan puristaminen lisääntyy. Oma rooli ei olekaan enää se sama, mihin on aiemmin tottunut.
Tulee hetki, kun odotettu uusi keskushyökkääjä tulee ja astuu pukukoppiin istahtaen äidin, tuon ketjun oikean laiturin vasemmalle puolelle. Perustelut istumapaikan valinnalle pukukopin keskeisimmältä paikalta ovat valmentajan näkemyksen mukaan molempien kätisyyksien yhteensopivuudella. On tärkeää, että heidän kahden kemiat tässä vaiheessa rakentuvat ja kehittyvät.
Ensimmäisten harjoituksien ja pelien myötä tuleekin selkeästi esille, että äiti ja lapsi muodostavat nyt ketjun uuden tiiviin tutkaparin ja oma rooli kumppanina ja ketjun vasempana laiturina muuttuu aiemmin totutusta ja isyys hakee muotoaan. Isänä ja laiturina rooli onkin nyt sen kuuluisan näkymättömän työn tekijä, tässä tapauksessa osallistuja ja tukena oleminen niin kentällä kuin myös arjessa.
Muutos, kenelle tahansa, voi tuntua ajoittain oudolta ja vieroksuttavalta. Kehittyminen uudessa roolissa edellyttää myös kykyä asettautua oman mukavuusalueen ulkopuolelle. ”Uskalla ja anna mennä vaan rohkeasti”, sanoi valmentaja pelaajalle, kun neuvolatyöntekijän kanssa keskusteltiin kiinteämpään ruokaan siirtymisestä. Onnistumiset tulee yrittämällä ja tekemällä, ei odottamalla.
Pelien edetessä ja uuteen roolin totuttautuessa sitä vääjäämättä kipuilee ja haikailee aikaisemman tutkaparinsa perään. Myös aikaisemmat tähtihetket ja henkilökohtaiset highlightit ovat vähentyneet ja yhteys siihen omaan tutkapariin voi tuntua välillä rikkinäiseltä. Tästä voi seurata turhautuneisuutta, mikä voi näkyä sitten arjen kentällä epämääräisenä kaarteluna keskialueen tuntumassa taikka sooloiluna siniviivalla. Samaan aikaan uusi keskushyökkääjä yrittää vielä sisäistää miten luistimet laitetaan jalkaan ja miten sitä mailaa pidetään kädessä niin kulmakahinassa kuin myös maalin edessä.
Onneksi joka lätkäjoukkueessa on se huoltaja. Tuo elämää nähnyt ja peliä sivusta tarkkaillut ihminen, joka ei pidä itsestään juurikaan ääntä, mutta tuntee joukkueen pelaajat paremmin kuin päävalmentaja. Huoltaja on se, jolle se laituri uskoutuu ja jonka luokse jokainen joukkueen pelaaja, valmentajia unohtamatta, voi mennä, kun se on tarpeellista.
Huoltajan neuvoa noudattaen tuo aikaisempi tutkapari sopii keskenään menevänsä kaksistaan ulkojäille. Jutustelun ja höntsäilyn myötä lättysyöttö alkaa löytämään perille entiseen tapaan ja välillä kadoksissa ollut peli-ilokin näyttäytyy kasvoilla. Myös yhteinen sävel keskushyökkääjän mukana olosta osana ketjukokonaisuutta muuttuu mollista duuriin. Meidän peli on lähtenyt päivittymään ja ketjun peli kehittymään. Laitahyökkääjän uusi rooli alkaa tuntumaan mielekkäänä. Kun arjen tekeminen tuntuu mielekkäältä, näkyy se myös pelikentällä ja tuloksissa. Don Tamia lainatakseni: ”Backhand, forehand, bum bum bum”.
Mikä onkaan oma rooli ja fiilikset Miessakeissa? Roolin näen todella moniulotteisena. Isänä ja kumppanina olen se ketjun vasen laituri, joka on myös omalta osaltaan kipuillut uudessa roolissaan. Työni osalta taas toivon, että voin olla se huoltaja, jonka luokse kuka tahansa pelaaja voi halutessaan tulla keskustelemaan ja kysymään miten sitä lättysyöttöä voisi lähteä harjoittelemaan.
Tatu-Pekka Rantanen
isätyöntekijä
MASI | Miessakit ry
