Järjestöjen keskeisiä toimintoja on tuottaa asiakkailleen parhaaseen osaamiseen pohjautuvia palveluita, tuottaa niin kansalaiskeskusteluun kuin päättäjien tueksi tietoa oman alansa ilmiöistä ja havaita ilmiöitä, jotka muilta vielä ovat huomaamatta. Tämän kaiken täytyy perustua jäsenneltyyn tietoon ja sen käsittelyyn.
Tässä tekstissä kuvataan Miessakit ry:n käytänteitä ja ohjeita sen arviointiin, miten erilaista tietoa voidaan hyödyntää. Ohjeistuksessa on ollut tavoitteena kolme asiaa: Ettei luultaisi tietämisen sijaan, ettei väitettäisi perusteettomia ja ettei vedettäisi liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Näiden kolmen helmasynnin välttäminen on niin järjestön toiminnan, kehittämisen kuin maineenkin kannalta ensiarvoisen tärkeää.
Yksittäiset havainnot
Työssä tehdyt havainnot ovat järjestötyön tiedonhankinnan perusta ja rakennusaine. Yksittäisinä havaintoina ne kuitenkin ovat vain anekdootteja, joista ei tule vetää pidemmälle meneviä johtopäätöksiä. Yksittäisistä havainnoista ei tule keskustella julkisuudessa asiantuntijaroolissa, eikä niiden perusteella pidä lähteä julkisuuteen spekuloimaan, sillä väitteet ovat liian hataralla pohjalla. Vaikka havainto olisi kuinka omaa mielikuvitusta kutkuttava, siitä ei pidä innostua liiaksi, kyse voi olla sattumasta.
Kerääntyvät havainnot
Kun samaa ilmiötä aletaan havaita toistuvasti, siihen kannattaa alkaa kiinnittää huomiota. Havaitusta ilmiöstä voi työn ohessa alkaa kerätä anonyymejä muistiinpanoja. Omia ammatillisia vaistoja kannattaa kuunnella, jos ne kertovat, että kyseessä on jotain aiemmin piiloon jäänyttä. Samalla tulee kuitenkin olla varovainen. Oma mielenkiinto voi ohjata näkemään aiemmin havaitsematta jääneitä asioita tai pitämään niitä merkityksellisempinä kuin ne ovat.
Jos kerääntyneiden havaintojen pohjalta päädytään tekemään lausuntoja, on syytä kertoa avoimesti, miten tieto on saatu. Voi olla asiallista vaikkapa mainita tiedon perustuvan ”asiakastyössä käytyihin kolmeenkymmeneen keskusteluun viime vuonna”. Tämä kertoo, ettei kyseessä ole täysin arvailuun perustuva lausunto, mutta ilmiö ja puhujan väittämien todistusvoima ovat kuitenkin rajalliset.
Muiden kokemuksen hyödyntäminen
Kun tietoa on kertynyt, kannattaa siitä ryhtyä keskustelemaan muiden kanssa. Niin oman organisaation kollegoita kuin muita saman ilmiön kanssa muissa organisaatioissa työskenteleviä kannattaa jututtaa. Jos kymmenessä paikassa tehdään samat havainnot, ne pitävät varmemmin paikkansa kuin yhdessä paikassa tehdyt.
Jos aikoo käyttää muiden havaintoja omien käsitysten ja väitteiden perusteluina, asiasta on välttämätöntä keskustella. Voi olla, että nämä tahot esimerkiksi tulkitsevat havaintojaan täysin eri tavalla, mikä on huomioitava asiasta puhuttaessa. Asiassa kannattaa olla rehellinen ja hienovarainen. Parasta on pyytää lupa kaiken ei-julkisen tiedon käyttöön. Kohteliaisuus ja luottamus maksavat itsensä takaisin pitkällä aikavälillä, sillä ne mahdollistavat kokemusten vaihdon tulevaisuudessakin.
Asiakastyön havaintojen kerääminen ja käyttö
Jos työstä halutaan kerätä havaintoja, tehdystä työstä kannattaa kerätä tietoa keskitetysti. Tieto voi koostua niin omista muistiinpanoista kuin muilta kerätystä tiedosta. Tällainen monen lähteen käyttäminen on suositeltavaa, sillä useammat havainnoitsijat eivät tavallisesti näe asiaa samalta kantilta ja kerätty tieto on luotettavampaa. Tästä syystä Miessakit käyttää omassa tiedonhankinnassaan niin asiakkaiden, työntekijöiden kuin yhteistyökumppanienkin arvioita asiakastyöstä. Parhaimmillaan tällaisella triangulaatiolla voidaan havaita asioita, jotka muuten jäisivät piiloon. Esimerkiksi työllä voi olla positiivisia seurauksia – tai toki negatiivisiakin – jotka jäävät työntekijöiltä piiloon, mutta joista asiakkaita ohjanneet tahot tai asiakkaat itse kykenevät kertomaan luotettavasti.
Kerätystä tiedosta tehdyt havainnot ovat sitä luotettavampia, mitä pidempään tietoa on kerätty, mitä enemmän sitä on kerätty, mitä useammilta toisistaan riippumattomilta tietolähteiltä tietoa on saatu ja mitä selvemmän kuvan se mielenkiinnon kohteena olevasta ilmiöstä tuottaa.
Trendit
Epämääräisiä ja hetkellisiä tietoja ei tule käyttää järjestön viestinnässä tai vaikuttamistyössä. Jos sen sijaan aineistossa voidaan todeta selviä trendejä, niistä puhuminen on perusteltua, kunhan niistä kerrotaan sopivalla tapaa, esimerkiksi: ”Tänä vuonna 500 asiakasta on nostanut asian esiin asiakastyössämme, mikä jo nyt elokuussa on 30 % enemmän kuin koko viime vuoden aikana.”
Trendeistä puhuttaessa on huomattava, että asiakastyössä, palautteissa tai edes tutkimuksissa ilmi tulevat trendit eivät välttämättä kerro suoraan laajemmasta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Voi esimeriksi olla niin, että kohtaavan työn asiakkaiksi tai kyselyn vastaajiksi on profiloitunut ihmisiä, joilla kaikilla on samoja poikkeavia näkökantoja asiaan. Pitkällä aikavälillä voi myös käydä niin, että ihmisten kyky huomata ilmiötä ja nostaa sitä esiin parantuvat, vaikka ilmiö sinällään ei muutu. Myös työntekijöiden kiinnostus voi alkaa nostaa jotain ilmiötä esiin, vaikka ilmiö itsessään ei olisi muuttunut.
Näistä monista syistä on syytä välttää väittämiä, joissa kertoisi yksittäisen trendin kertovan jotain laajempaa yhteiskunnasta. Jos asialle ei ole muista lähteistä tulevaa vankkaa todistusvoimaa, kannattaa pitäytyä puheessa vain esille tuotavan trendin kuvaamisessa, ilman sen laajempia arvioita muusta muutoksesta.
Omat raportit ja muu tiedontuotanto
Jos tietoa jostain ilmiöstä on alkanut kertyä, mutta ilmiöstä halutaan selvempi kuva, aiheesta voidaan tehdä kyselyitä ja niiden pohjalta raportteja.
Jos järjestö toteuttaa laajempia kyselyitä ja julkaisee itse niiden tuloksia, näistä kyselyistä ei tule puhua tutkimuksina, jos tuloksia ei ole julkaistu vertaisarvioiduissa julkaisuissa. Rehellisintä on puhua tarkasteluista, kyselyistä ja raporteista.
Raporttien tuloksia ei tule yleistää koko kansaa koskeviksi, vaan aina on mainittava, että raportit koskevat vain sitä kohderyhmää, jolta vastauksia on saatu. Ei siis ole mielekästä vaikkapa väittää, että ”suomalaiset miehet” haluavat jotain asioita, mutta on täysin hyväksyttävää todeta, että ”2 000 miehen kyselyssämme 76 % vastaajista kertoi, että vertaisryhmätoiminta olisi heille mieluisin keino kriisin käsittelemiseen.” Näin puhuttaessa rajataan omat väittämät, ei altistuta syytöksille perättömistä väitteistä ja silti saadaan esitettyä, että omilla väitteillä on todistusarvoa.
Tutkimustieto
Tutkimustieto on tietoa, joka perustuu toivon mukaan laajempaan otantaan ja on ainakin käynyt läpi vertaisarvioinnin. Vertaisarvioidun tutkimustiedon luotettavuus on yleensä hyvää, joten sitä tulisi käyttää tiedotuksessa ja palveluiden suunnittelussa tukemaan tai kumoamaan muuta käytettävissä olevaa tietoa. Jos järjestön oma työ ja useat tutkimustulokset antavat samansuuntaista tietoa, havainnot todennäköisesti pitävät paikkansa ja kyse on laajemmasta ilmiöstä.
On myös syytä huomata, että omaa asiantuntemuskenttää koskevia tutkimuksia on turvallisinta käyttää ilmiöiden kuvaamiseen vasta kun omat havainnot tukevat tutkimustietoa. Jos organisaatio alkaa tehdä vain tutkimustietoon perustuvia väitteitä, on aina mahdollista, etteivät tutkimustulokset ole omaan toimintaympäristöön sopivia. Pelkkiin tutkimustuloksiin – erityisesti yksittäisiin – perustuvia tulisi siis järjestötyössä välttää ja jos niitä päättää käyttää perusteluina, todistusaineiston perustuminen vain tiettyihin tutkimuksiin tulisi myöntää avoimesti.
Yleistetysti on välttämätöntä muistaa, että eri maita, kulttuureja, kohderyhmiä ja ajanjaksoja koskevia tutkimustietoa ei tulisi yleistää koskemaan omaa toimintaympäristöä. Tällainen yleistäminen on riskialtista ja sitä tulisi välttää.
Järjestötyössä omien tutkimusten tekemisen pohjana kannattaa käyttää muilla tavoilla organisaatioon kertynyttä osaamista. Tällä tavalla tutkimuksessa voidaan välttää sivupoluille joutumista. Toisaalta tutkimuksissa on myös syytä huomioida järjestön oman perspektiiviharhan mahdollisuus. Jos tutkimuksen aineistojen keräämistä, käsittelyä ja tulkintaa tehdään aikaisemman työn varjossa, tutkimustyökin voi päätyä sivuraiteelle. Tästä syystä ulkopuolisten tahojen hyödyntäminen jo tutkimuksen alkuvaiheissa eikä vasta vertaisarviointiprosessissa varmistaa tutkimuksen luotettavuutta.
Omista tutkimuksista puhuttaessa on oltava samalla tapaa varovainen kuin raporteista puhuttaessa. Aineistojen rajat ja ilmiön väärin tutkimuksessa ilmenemisen mahdollisuus täytyy tunnistaa. Puheessa tulee keskittyä käymään läpi vain tutkimuksessa ilmi tulevia tuloksia. Jos niiden jälkeen tekee jotain johtopäätöksiä, niille on esitettävä perusteluja, vaikkapa todeten, että ”Ilmiö on havaittu kahdessa muussakin tutkimuksessa ja siitä on kertynyt asiakastyössämme viimeisen kolmen vuoden ajan kokemusta 600 asiakkaan kanssa, joten olemme alkaneet pohtia, että…” Tällä puhetavalla ei yleistetä puhetta liikaa, mutta voidaan esittää väitteitä omana pohdintana, jonka perustelut ovat selviä ja yleensä riittävän vahvat kyseiseen keskusteluun.
Joonas Kekkonen
kehittämis- ja koulutuspäällikkö
Miessakit ry
