Miessakit ry:n toiminnanjohtaja Tomi Timperi arvioi kirjoituksessaan maamme hallituksen kaavaileman kotihodontuen jaon merkitystä perheiden hyvinvointiin.
Maamme hallitus sai taannoin vaikeassa tilanteessa puristettua kasaan tärkeän konsensuksen lähivuosien yhteiskuntavastuun kantamiseksi. Kuten aina tällaisissa prosesseissa, julkitulon yhteydessä käydään monenlaista keskustelua jokaisella nykyajan mahdollistamalla foorumilla. Hallituksen kirjaamia suuntaviivoja märehditään varsinkin taloudellisin ja puoluepoliittisin argumentein. Minua kiinnosti erityisesti kotihoidontuen jakamiseen liittyvä keskustelu. Hallitushan esittää, että nykyään perheelle kirjattu tuki korvamerkittäisiin jatkossa puoliksi äidille ja isälle.
Keskeisimmät ääneen lausutut, ehdotettua kotihoidontuen jakoa tukevat perusteet ovat liittyneet tasa-arvoon nais- ja miesnäkökulmasta, sekä talouteen työllistymisnäkökulmasta. Vastustus taas on keskittynyt kritisoimaan perheiden sisäiseen päätäntäprosessiin puuttumista liittyen näkyvimmiltä osin tässäkin merkityksessä taloudellisiin haasteisiin. Minua asiassa pohdituttavat eniten vanhemmuuden hyvinvointi ja meidän miesten uskallus luottaa isyyden tärkeyteen.
Yleisesti ottaen näen naisten ja miesten välistä kunnioittavaa kumppanuuskulttuuria enemmänkin heikentäväksi sen, että asiat jaetaan pakottaen tasan sukupuolten välillä. Tällainen yksilöperustainen eriyttäminen on erityisen kyseenalaista puututtaessa ulkopuolelta perheiden sisäiseen dynamiikkaan. Yhteiskunnassamme huolestuttavimmin lisääntyvän sosiaalisen kriisin, avio- ja avoerojen määrän, ennaltaehkäisemiseksi on hyvin tärkeätä välttää sellaista toimintaa, joka eriyttävällä tavalla yksilökeskeistää vanhemmuutta. Kotihoidontuessa tulisi olla kyse perheen (jota vanhemmat yhdessä johtavat) lastenhoitoratkaisusta, ei äitien tai isien oikeuksista.
Vanhemmuutta tulee tukea siten, että pariskunnat ratkaisevat asiansa (myös nk. oman ajan vaalimisen) kumppaneina. He tarvitsevat jatkuvasti onnistumisen kokemuksia yhteisistä ratkaisuista niin isommissa ja kuin pienemmissäkin asioissa. Vanhemmuusvastuiden jakamisesta kunkin pariskunnan on siis tärkeä päättää itselleen sopivalla tavalla, oli sitten kyse kotitöistä, omasta ajasta tai taloudesta. Tämä lujittaa luottamusta yhteiseen tulevaisuuteen.
Lisäksi, ytimeltään epäolennaisena, mutta yhdenlaisen tasa-arvokäsityksen näkökulmasta todentamistarpeellisena asiana sanottakoon, että emme kai me sellaista tasa-arvotyötä halua vahvistaa, jossa jotakin otetaan pois naisilta antaaksemme sen miehille. On tärkeä myös huomata, että kotihoidontuen jakamiskysymys on luonteeltaan eri asia kuin se, että mahdollistetaan isälle tai äidille kohdennetun vanhempainvapaan pitämistä.
Näin mieserityisen hyvinvointityön ytimestä käsin on mielenkiintoisen, varmasti haastavan, ja joka tapauksessa tärkeän keskustelun tarvetta sille, miten me miehinä ja miestyön ammattilaisina suhtaudumme kotihoidontuen korvamerkkaamiseen isille. Meille on merkittävä ammatillinen laatutekijä se, että kykenemme kohtaaman miesten tarpeet ja mahdollisen turhautumisen tai suuttumuksen siten, ettemme käytä sitä rakentamisen juurena tai kärkenä. Vaikka yhteiskuntamme nykyisessä muutosvaiheessa välillä saattaa tuntua, ettei isyys olisi arvostettua äitiyden lailla, rohkenen olla eri mieltä. Kyse on pääosiltaan vain osaamisen paikoittaisesta ohuudesta ja merkittävän yhteiskuntamuutoksen väistämättömästä hitaudesta. Emme tarvitse meille korvamerkittyä kotihoidontukea isyytemme kannattimiksi – emme myöskään tasapäistämistasa-arvoa. Äitiys ei ole uhka isyydelle. Äitiyttä tuleekin vaalia, ja isyys on ja on aina ollut samalla ”jalustalla”, omanlaisena ja yhtä tärkeänä. Kysykää keneltä tahansa lapselta, jolla on normaali yhteys isäänsä. Ja mikä parasta, suurimmalla osalla on.
Isyyden tukemisen kannalta tärkeintä onkin tukea isiä itseään, ja myös sosiaali-, terveys- ja opetusalan ammattilaisia, joiden peruskoulutukseen tulee juurruttaa mieserityiset opinnot. Yhteiskunnalliset rakenteet vahvistuvat isyyden tukemisessa väistämättä sitä myötä, kun pidetään yllä tietoutta isyyden merkittävistä positiivisista vaikutuksista isien itsensä, parisuhteiden ja perheiden hyvinvointiin. Tämä kehitys tulee vahvistamaan isien kohtaamisosaamista jo neuvolatoiminnasta alkaen. Ja, mitä paremmin me miehet opimme hyödyntämään vertaisuutta – isyydestä puhumista miesten kesken –, sitä luontevammaksi ja syvemmäksi myös ammatillinen isätoiminta kehittyy.
Kaiken kaikkiaan peräänkuulutan siis määrätietoista yhteiskunnallista vaikuttamista liiallisesta yksilökeskeisyydestä kohti erilaisuuksia kunnioittavaa yhteishyvää. Inhimilliseltä, mutta myös taloudelliselta näkökannalta katsottuna toivon, että hallituksemme tarkistaisi kantaansa kotihoidontuen jakamiseen. Kun hyvinvoinnin ydintekijästä, perheiden hyvinvoinnista, huolehditaan, on sillä merkittäviä taloudellisiakin vaikutuksia. On nimittäin niin, että kaikessa yhteiskuntamme taloudellisia voimavaroja merkittävästi syövässä syrjäytymis- ja pahoinvointikehityksessä perheolosuhteiden vaikeudet ovat olennaisin taustatekijä.
