Miessakit ry:n toiminnanjohtaja Tomi Timperi pohtii blogikirjoituksessaan kiltteyttä.
Kiltti, kunnollinen, reipas. Nämä hyveet ovat tavanneet ohjata kasvuamme ja kasvatustamme vastuullisiksi aikuisiksi. Länsimaissa on jo jonkin aikaa kyseenalaistettu tätä pohtimalla esimerkiksi kiltteysvaatimuksen vaikutusta tyttöjen hyvinvointiin. Asiaa on pohdittu muun muassa psykologisesta näkökulmasta, ei-väkivaltaisen puheviestinnän näkökulmasta ja patriarkaatin harjoittaman sorron näkökulmasta. Ruotsissa asian tiimoilta onkin diskuteerattu niin maan perusteellisesti, ja kuten aina, kun rajoja on koeteltu riittävästi, ydinviisaus nostaa lempeän mutta lujan katseensa – tällä kertaa kunnollisen tytön hahmossa. Hen kirjoitti paljon näkyvyyttä saaneessa mielipidekirjoituksessaan siitä, miten hen koki nimenomaan perinteisiä kunnollisuusarvoja noudattamalla huolehtineensa siitä, että saa hyvän koulutuksen ja työpaikan.
Näkisin, että sielua vaurioittava kiltteys juontaa pohjimmiltaan siitä, että lapsi kokee kiltteyden kautta saavuttavansa sen hyväksynnän vanhempiensa silmissä, jota kipeästi kaipaa. Hän kokee, ettei muuten kelpaa. Ja sama kokemus matkaa hänen arjessaan koko elämän. En siis koe, että kyse olisi pahan patriarkaatin tahdosta alistaa (ja siksi jätänkin pohtimatta sen enempää tässä kohdassa kyseistä vastakulttuuri-ilmiötä), vaan kyse on nähdäkseni nimenomaan lapsuuden perheyhteyden haasteista.
No kun nyt sitten perheytimessä ollaan, niin millä tavoin vanhempien tulisi se kelpaavuuden osoitus formuloida? Jotkut sanovat, että ei saa sanoa lasta kiltiksi, kunnolliseksi tai reippaaksi. Näin ajattelevat perustelevat asiaa muun muassa siten, että on väkivaltaista määrittää oikeintoimiminen lapsen ulkopuolelta sanomalla mikä on kilttiä tai kaunista, ja mikä ei. Että lapsen tulisi itse saada määritellä nämä. Samaan perusteluun pohjaa myös se, ettei koululaisille kuulemma pitäisi antaa stipendejä, koska niiden taustalla on vain yksi ajatus siitä, mikä on reipasta. Ymmärrän sinänsä tällaisen ajattelun hyvän tahdon, mutta koen sen ennen kaikkea sellaiseksi aikuisuuden epävarmuudeksi, joka monissa länsimaisissa yhteiskunnissa vavisuttaa sosiaalisen hyvinvointimme perusteita.
Lastemme kaksi tärkeintä tarvetta ovat sielun ja ruumiin ravinto. Vanhempien tehtävä on huolehtia molempien tasapainoisesta saannista. Lautasmallin täyttävään sielunravintoon kuuluvat muun muassa rakkaus, hellyys, hoiva, turvallisuus, opastus, hyväksyntä ja rajoittaminen. Lapset haluavat, että heille kerrotaan yhteisön pelisäännöistä. Vaikka lapsuuteen kuuluukin niiden kyseenalaistaminen, ei se tarkoita, etteivätkö lapset tiedosta niiden tarpeellisuutta. Jos teini tuittuilee, hän tietää tuittuilevansa. Hän ”vihaa” vanhempiaan, mukamas. Vanhempien on siis tärkeätä ”ulkopuolelta” kertoa, mitkä ovat heidän elämänarvonsa, jotta lapsella on perusta, johon liittyä. On hyvä, että lapsi voi myös turvallisesti kyseenalaistaa asioita, ja muuttaa vanhempana arvosuuntaansa, jos niikseen kokee.
Näen siis, että lasta tulee kehua kiltiksi, kunnolliseksi ja reippaaksi silloin, kun vanhempi niin ajattelee. Se on keskeistä siinä hyvässä kehityksessä, joka johtaa kelpaavuuskokemuksen hyvään vahvistumiseen. Olennainen täydennys saadaan, kun lasta torutaan ylilyönneistä (ei epäonnistumisista), ja ohjataan rakentavan kanssakäymisen ja yhdessäsovitunlaisen yhteishyvän vahvistamiseen. Ja näissäkin tilanteissa tuodaan samalla esille se, ettemme silti näe lasta kelpaamattomana tai pahana. Silloin lapsen ei tarvitse olla liian kiltti kokeakseen hyväksyntää ja jättääkseen sen takia huolehtimatta itsestään ja itselle tärkeistä tarpeista.
On hyvä erottaa se, milloin ihminen on kiltti vahvuuttaan ja milloin heikkouttaan. Vahvuuttaan kiltit ovat nähdäkseni yhteiskuntamme ja yhteisen hyvinvointimme päärakennusaine. Räiskyvät, rohkeat ja kapinoivat tuovat väriä ja luovat suurtekoja, muokkaavat monasti esimerkillään suuntaa. Mutta jos kaikki tai suurin osa olisi sellaisia, emme kykenisi huolehtimaan kollektiivisesta hyvästä. Tämä siksi, että räiskyvät persoonat harvemmin sietävät rinnallaan toista samankaltaista. Suurtekoja luovien yksilöiden onnistumisen takana on aina valtava massa kunnollisia.
Kiltteys tekee hyvää itselle ja muille. Kaikkein tasapainoisimmat ihmiset uskaltavat olla kilttejä. Siis, jos koet pistoksen omassatunnossasi, kun jätät ostoskärryt palauttamatta, olet potentiaalinen vastuunkantaja, mutta vielä nupulla.
