Jouni Linnankoski (erotyövastaava, psykoterapeutti | Miessakit ry)
Vuoroasuminen on Suomessa vielä melko uusi tapaamisjärjestely. Se jakaa niin asiantuntijoiden, ammattilaisten, kuin isien ja äitienkin mielipiteet. Aihe herättää vahvoja näkemyksiä puolesta ja vastaan. Vuoroasumista vastustavat sanovat, että järjestely kuormittaa liikaa lasta, ja he näkevät pienet lapset pakkaamassa matkalaukkujaan ja muuttamassa viikoittain kotiaan. Asumisjärjestelyyn myönteisesti suhtautuvat pitävät lapsen suhteen säilymistä molempiin vanhempiin mahdollisimman läheisenä tärkeämpänä lapsen hyvinvoinnin ja tasapainoisen kehityksen kannalta kuin viikoittaisesta kodin vaihdosta seuraavia mahdollisia rasitteita ja haittoja. Vähemmän kuulee asiaa tarkasteltavan arvoneutraalisti lapsen ja vanhempien tarpeet huomioiden.
Suomen lainsäädäntö ei tunne vuoroasumista virallisena asumismuotona. Erotilanteessa perinteisen käsityksen mukaan lapset jäävät äidille. Kun perhe ei täytä totuttuja normeja, herättää se toisissa ihmisissä aitoa huolta tai jopa paheksuntaa. Nettikeskusteluja aiheesta lukiessa huomaa, että vuoroasumista tuntuvat eniten vastustavan ihmiset, joilla asiasta ei ole omakohtaista kokemusta. Samat keskustelijat päättävät usein mielipiteensä toteamalla painokkaasti vuoroasumiseen päätyvien vanhempien olevan itsekkäitä. Entä mitä sitten pitäisi ajatella äidistä, joka on valmis antamaan aktiivista isyyttä toteuttaneelle ex-miehelleen vain 4-6 vuorokautta kuukaudessa tapaamisaikaa? Eikö se ole äidin merkityksen korostamista ja samalla isän merkityksen aliarvioimista? Vuoroasumista puoltavat eniten vanhemmat, jotka toteuttavat jaettua vanhemmuutta käytännössä. He kertovat nettikommenteissaan ratkaisun toimivan ja lasten voivan pääsääntöisesti hyvin.
Hannariikka Linnavuori on tehnyt ansiokkaan tutkimuksen lasten kokemuksista vuoroasumisesta (2007). Tutkimukseen osallistuneiden lasten mielestä vuoroasumisessa oli sekä hyviä että huonoja puolia. Huonoja puolia olivat tavaroiden paljous, niiden puuttuminen tai niiden unohtelu toiseen kotiin, jatkuva edestakaisin meneminen ja muutamien lasten kohdalla kotien pitkä välimatka. Hyvinä puolina lapset pitivät mahdollisuutta saada nähdä yhtä paljon molempia vanhempia, vaihtelua ja vanhempien hyviä suhteita. Vanhempien yhtä paljon näkemistä lapset pitivät tärkeimpänä hyvänä puolena. Tutkimuksen johtopäätöksissä Linnavuori esittää tärkeän huomion kaikille vanhemmille: ”Lapsen ajan jakamisella eronneiden vanhempien kesken on merkitystä ainoastaan siinä mielessä, kuinka hyvin se tukee hyvää vanhemmuutta ja lapsen ja vanhemman välistä suhdetta.”
Ruotsissa, jossa vuoroasuminen on huomattavasti yleisempää kuin Suomessa, tutkittiin Elvis-projektin yhteydessä eri perhemuotojen vaikutuksia lapseen. Vähiten ongelmia oli lapsilla (12-15-vuotiailla), jotka asuivat ehjässä ydinperheessä ja toiseksi vähiten lapsilla, jotka asuivat yhtä paljon kummankin vanhemman luona. Eniten ongelmia oli lapsilla, jotka asuivat pääsääntöisesti toisen vanhemman luona. Tulos voi olla yllättävä, mutta kun tiedetään, miten vähän vapaa- ja hengähdysaikaa lähes yksin lastensa arkea pyörittävälle vanhemmalle jää, ja kun tähän lisätään lähihuoltajaa usein koetteleva taloudellinen ahdinko, niin lasten oireilu ja pahoinvointi tulevat ymmärrettäväksi.
Lapsella on luontainen tarve säilyttää molemmat vanhemmat elämässään. Vanhemmat ovat lapsen ensisijainen kasvualusta. Vanhemmat ovat lapselle kuin puun juuret, joiden välityksellä lapsi liittyy itseään suurempaan kokonaisuuteen, maailmaan, ja imee itseensä kasvun kannalta tärkeät rakennusaineet. Eri-ikäinen lapsi tarvitsee eritavoin kumpaakin vanhempaansa. Paljon kiistellään pienen, alle kolme vuotiaan lapsen hyvästä. Onko yhden kodin järjestely parempi kuin kahden? Tulemmeko koskaan saamaan varmaa vastausta tähän vai olisiko meidän syytä kiinnittää huomio ensisijaisesti lapsen yksilöllisiin tarpeisiin? Voitaisiko pienenkin lapsen kohdalla huomioida lapsen kasvurauha ja hänen luontainen tarve saada viettää riittävästi aikaa molempien vanhempiensa kanssa?
Lasten pahoinvoinnin ja syrjäytymisen riskin tiedetään tänä päivänä johtuvan muun muassa vanhempien uupumisesta, työkiireistä sekä kiinnostuksen, läsnäolon ja vanhemmuustaitojen puutteesta. Hajonneen perheen lapsi tarvitsee vahvaa ja turvallista vanhemmuutta paikkaamaan vanhempiensa eroon liittyviä kielteisiä kokemuksia. Kaksi vanhempaa ja mahdolliset uudet kumppanit voivat jaettua vanhemmuutta toteutettaessa jakaa vastuun ja vanhemmuuden taakan tasaisemmin kuin vanhempi, jonka luona lapsi asuu pääsääntöisesti. Edellytyksenä ovat kuitenkin toimivat suhteet vanhempien ja aikuisten välillä.
Siitä huolimatta, että vuoroasuminen on koko ajan yleistyvä asumismuoto, eivät nykyinen lainsäädäntömme ja sosiaalipalvelut ota vuoroasumista huomioon. Asumistuen ja koulukyydin voi saada vain toinen vanhempi, lapsilla voi olla vain yksi osoite eikä elatusmaksu taivu vuoroasumiskäytäntöön. Vanhempien kohdalla, jotka elävät tai ovat päätymässä vuoroasumisratkaisuun, lain pykälät hankaloittavat elämää ja asettavat heidät eriarvoiseen asemaan.
Lainsäädäntömme ja sosiaalipalvelut kaipaavat siis remonttia, jossa lapsen tarve säilyttää läheinen suhde molempiin vanhempiin on tunnistettu. Aina eivät olosuhteet, esimerkiksi isän tai äidin vuorotyö tai kotien pitkä välimatka taivu tasan jaettuun vuoroasumiseen. Aikuisuuteen ja vanhemmuuteen kuuluu myös realiteettien hyväksyminen. Lapsen kannalta kaikkein tärkeintä olosuhteista riippumatta ovat yhteistyökykyiset vanhemmat.
